Mulla ja Loganilla on verrattain tosi lyhyt yhteinen historia. Toisin kuin Orlando Bloomiin, joka on ollut mun lempinäyttelijä siitä asti kun hänet reilusti yli seitsemän vuotta sitten löysin ja parissa viikossa häneen rakastuin, Loganiin törmäsin vasta viime vuonna heinäkuussa, 18.7.12. Mutta häneen rakastuminen vaati vain vajaan tunnin.
Mä katsoin elokuvan Kolme muskettisoturia (2011) (kuva tässä merkinnässä). Se on nykyään yksi mun ehdottomista lempielokuvista. Mä katsoin sen, koska halusin nähdä Orlandon pahiksena. Kuitenkin jo elokuvan aikana mä huomasin katsovani sitä aivan jostain muusta syystä: D'Artagnan.
Heti sen leffan nähtyäni mä menin nettiin katsomaan, mitä muita leffoja tämä täysin tuntematon, arviolta vähän alle parikymppinen jätkä on tehnyt. Huomasin jotain erittäin hälyttävää, nimittäin sen, että meillä oli kuusi elokuvaa, joissa Logan näyttelee.
Se aloitti kahdeksanvuotiaana, Mel Gibsonin kahdessa elokuvassa. Sen jälkeen Logan on tehnyt töitä tosi isojen nimien kanssa. Pierce Brosnan, Sean Bean, Uma Thurman, Ashton Kutcher, Russell Crowe, Christian Bale, Christoph Waltz... Ja se on vasta 21-vuotias, ihan älytöntä. Olen toki erittäin tietoinen että on myös paljon enemmän saavuttaneita paljon nuorempiakin näyttelijöitä, mutta ei se tarkoita, ettenkö mä saisi olla innostunut tämän kyseisen herran saavutuksista.
Ja Loganista tuli tosi nopeasti mulle tärkeä myös siksi, että se oli ensimmäinen näyttelijä, joka koskaan on onnistunut ohittamaan Orlandon mun suosikkien listalla. Logan oli mun lempinäyttelijöiden listan kärjessä lähes puoli vuotta. Ja vaikka Orlando hyppäsi aika älyttömän nopeasti takaisin ykköseksi, Logan jäi vahvaksi kakkoseksi :DD
The Perks of Being a Wallflowerin sanotaan olevan "vuoden 2012 paras elokuva". Se on saanut useilta eri tahoilta viisi tähteä. Mä en odottanut siltä leffalta mitään, luulin että se muistuttaisi juonelta japanilaista elokuvaa Dareka ga Watashi ni Kissu wo Shita. Siinä on tyttö, jonka paras kaveri on poika, joka on ihastunut tähän tyttöön, mutta tyttö tapaa toisen pojan ja draamaa ja valitusta ja lisää draamaa, ja lopulta päädytään johonkin ratkaisuun, joka sisältää tämän tytön parhaan ystävän. Se elokuva ei oikein päättynyt mihinkään miellyttävään ratkaisuun ja viimeistään silloin kyllästyin teinidraamoihin.
Wallflowerista tajusin nopeasti, että olin ollut niin väärässä kuin mahdollista. Ja mä en ole varmaan koskaan nähnyt yhtä ristiriitaista elokuvaa.
Spoiler alert! Älkää, ihan oikeasti herran jestas, älkää lukeko, jos ette ole katsoneet tätä kyseistä elokuvaa, mutta haluatte katsoa sen ja yllättyä positiivisesti!
Logan Lerman, Emma Watson, Ezra Miller.
Mulle ristiriitaisen kokemuksen tästä teki se, että mä en yhtään tiennyt itkeäkö vai nauraa. Kompromissi: yhtä aikaa molempia. Tässä oli tosi hyvää huumoria. Silloin kun oli tarkoitus nauraa, mä myös nauroin. Toisella katselukerralla enemmän kuin ensimmäisellä. Mutta, mä en myöskään ikinä ole nähnyt elokuvaa, joka mua olisi itkettänyt enemmän. Tässä vaiheessa elämää on aika hyvä saavutus, että leffa, jolta en odottanut mitään, tekee lähtemättömän vaikutuksen.
Ekalla kerralla kun katsoin tän, mä aloin itkeä, kun päähenkilö Charlie (Logan) otti esiin tällaisen perinteisen amerikkalaisen oranssin lääkepurkin. Toisella kerralla tarkistin, kuinka pitkällä leffa oli siinä kohtaa. 09:28. Helevetin hieno homma, etten sanoisi.
Charlie on 15-vuotias poika, joka aloittaa lukion. Se tapaa kaksi viimeisen vuoden opiskelijaa, Samin (Emma) ja Patrickin (Ezra) ja ystävystyy heidän ja heidän pienen kaveriporukkansa kanssa, Charlie myös ihastuu Samiin. Heti alussa mulle kävi ilmi, että Patrick ei onneksi ollutkaan tämä mun kuvitelmien kolmas pyörä, se toinen poika johon elokuvan tyttö tykästyy. Patrick olikin Samin velipuoli.
Pian elokuvan alussa Charlie päätyi ensimmäisiin bileisiinsä, missä sitten oli tarjolla klassisia brownieseja, joihin oli leivottu huumeita. Kavereiden kanssa pyöriteltiin päitämme ja hoettiin "eieieieieieii...", koska tiedettiin mitä oli tulossa. Hetken kuluttua Charlie istui lattialla ja laukoi totuuksia ja mielipiteitä, ja sanoi haluavansa pirtelön. Sam sitten teki sille sellaisen, ja ne jutteli Charlien parhaasta ystävästä. Sitten Sam kysyi "missä sinun paras ystäväsi on nyt?", ja ihan out of nowhere ja ilman varoitusta Charlie vastasi: "Hän ampui itsensä viime toukokuussa" ja "Toivon vain, että hän olisi jättänyt viestin". Mä järkytyin. En mä voi muuta sanoa, en vaan osannut odottaa yhtään, koska koko asia tuli ihan puskista tuollaisessa tilanteessa.
Samoissa bileissä tapahtui muutakin odottamatonta. Kävi nimittäin ilmi, että Patrick on homo. Koko leffan ajan musta oli ihana seurata pientä joukkoa ihmisiä, joille se oli ihan fine. Mä unohdan ajatella koko asiaa, koska oon itse niin tottunut
Patrick myös suuteli Charlieta kerran. Sillä oli ollut tosi vaikeeta sen poikaystävän kanssa, ja kerran se sitten oli Charlien kanssa ulkona, sanoi että "miksen voi rakastua kunnolliseen ihmiseen" ja suuteli sitten Charlieta. Ja se tilanne ei ollut edes kiusaantunut, vaan vain tosi surullinen.
Pitkin leffaa Charlien elämästä paljastui kaikkea kamalaa. Leffa alkaa sillä, että se kirjoittaa kirjettä nimettömälle Ystävälle ja sanoo, että toivoo ettei tämä pitäisi häntä outona tyyppinä joka on viettänyt aikaa sairaalassa. Plus toi parhaan ystävän itsemurha. Ja jouluillallisella kotonaan Charlien veli kysyi, miten sillä menee, ja se vastasi ettei näe enää harhoja. Ja Charliella oli ollut tosi läheiset välit Helen-tätinsä kanssa, mutta se oli kuollut.
Lopussa tää vaan paheni. Kun Sam ja Patrick lähtivät lukion loputtua, Charlie romahti. Se istui huoneessaan ja hoki itselleen "Stop crying", harkitsti viiltävänsä ranteensa, soitti siskolleen että "Helen-tädin kuolema oli minun syytäni... entä jos halusinkin hänen kuolevan?" Se siskon reaktio vasta kamala olikin. Se tajusi heti, että nyt oli oikeesti vakava tilanne ja se käski soittamaan poliisit sinne... Voi hemmetti sitä itkun määrää...
Selvisi sitten, että se Helen oli tehnyt Charlielle pahaa lapsena, käyttänyt hyväkeen, ja että se yritti torjua niitä muistoja ja näki siksi harhoja ja kaikkee...
Kun se elokuva loppui, mä en voinut lopettaa itkemistä. Mun kanssakatsojat olivat ilmeisesti erittäin kiusaantuneita siitä XD mutta no, itse kutsuivat mut mukaan ja olivat erittäin tietoisia mun taipumuksesta itkeä kaikille leffoille joita katson :DD
Wallflower on hyvä elokuva. Se oli ihan kamala :'D (se on positiivinen adjektiivi kun puhutaan leffoista.) Se tahaton, aivan loistava huumori tuli aina sellasissa kohdissa, että tuntui kuin nauraisi helpotuksesta, ja pieniksi ihaniksi hetkiksi sen leffan tosi raskas tunnelma keveni huomattavasti.
Se leffa oli jotain uutta, vähän erilaista vaihteeksi. Todennäköisesti se oli mun mielestä aivan loistava, koska en odottanut siltä juurikaan mitään, ja koska Logan Lerman (- ja okei, tosi hyvä casti ihan kokonaisuudessaankin).
Logan on oikeasti tajuttoman hyvä näyttelijä, oli jo kersana. 12-vuotiaana se näytteli uskottavasti sitä, että sitä kuristettiin, ja mun mielestä se on ihan älyttömän hyvin. Ja nyt ennen Wallfloweria sen roolisuoritus oli Muskettisoturien D'Artagnan, joka oli ylimielinen, itsevarma, rohkea ja sellanen "everybody just loves me, right" -tyyppi. Charlie taas oli sen täysi vastakohta. Kömpelö, awkward, hiljainen, puhui vähän, hitaasti ja katkonaisesti... Tosi suloinen, sympaattinen, herttainen ja vilpitön. Ja mun oli of course vielä kahta kauheampaa katsoa sitä, koska mun oli hankalaa katsoa Charlien kärsivän. Logan on mulle kuitenkin tosi tärkeä ihminen.
No huhhuh, mikä leffa-avautuminen :DD Enää viimeiset sanat:
The Perks of Being a Wallflower vetää vertoja Shissoulle (eräs japanilainen elokuva). Siinäkin pääosassa on joku mulle tärkeä ihminen. Erona on, että Wallflowerissa on poika, joka menetti paljon, ja Shissoussa on poika, joka sen elokuvan aikana menettää kaiken. Ja vaikka Shissou ei-onnellisine loppuineen onkin jollain asteella surullisempi elokuva, Wallflower saattaa olla jopa paljon pahempi itkettäjä, koska tässä on suht onnellinen loppu.
(Kuvat Tumblrista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti