37# To all those who live in a world of fantasy

Muutama merkintä sitten multa pyydettiin fantasia-aiheinen kirjoitusyritys. Voi olla että näitä tulee useampi, ihan jo siksi että tänä vuonna tämän blogin pystyssä pitäminen on ollut jossain määrin liian hankalaa. Yhtäkään kuukautta ei sentään ole jäänyt väliin. Ja näitä fantasiamerkintöjä tullee useampi myös siksi, että se on laaja aihe ja siitä saa kaiken mahdollisen ilon irti kun vähän venyttää.

Aloittakaamme lemppareista.
Ajattelin ensin että tämähän on helppoa. Mutta sitten tuli sellainen este vastaan etten tiennyt, mitkä kaikki tähän luetaan. Mytologiset fantasiaolennot? Vain fantasiakirjallisuudessa yms. esiintyvät vai kaikki mahdolliset mitä maailmasta löytyy, mukaan luettuna erinnäisten sarjojen omat luomukset ja Supernaturalin kaikkien kymmenen kauden hirviöt?

Päätin mennä jonkinlaista keskitietä ja listata ihan yleisiä lemppareitani muutaman, eikä missään järjestyksessä.
Joten,

Lempifantasiaolentoni


Keijut / Fairies/Pixies

En oikein ole varma, mikä on sanojen fairy ja pixie merkitysero, mutta hällä väliä. Keijut joka tapauksessa.
Ja nimenomaan pienet keijut, sellaiset joita ihmiset eivät näe, johtuen joko niiden koosta, tai piiloutumisesta koska säännöt kieltävät ihmisten kanssa kommunikoinnin, tai yksinkertaisesti muuntautumiskyvystä tai näkymättömyydestä. Enkä tarkoita mitään toivomuksia toteuttavia haltijakummeja vaan pikkuruisia keijuja joiden taikavoimat rajoittuvat luonnonvoimilla leikkimiseen.
Mulle keijut ovat aina olleet metsänhenkiä, joiden tehtävänä on suojella kaikkea mikä kasvaa ja kukkii. Pidän eniten keijuista, jotka eivät näyttäydy tai puhu, niitä voi nähdä vain kun oikein katsoo ja on ihan hiljaa.

Oon lapsesta asti ollut hulluna keijuihin, myös sellaisiin taikatyttö-tyylisiin. Oon lukenut W.i.t.c.h.iä monta monta monta vuotta - what ever että ne ovat virallisesti noitia, keijuja ne mulle on - ja oon katsonut Winx Clubia ja Barbie- ja Helinä Keiju -elokuvia ja piirrellyt keijuja.
Mä pidän siitä, miten monenlaisia keijuja on. Peter Panissa keijut ovat niin pieniä että niihin mahtuu vain yksi tunne kerrallaan. Viimeinen sademetsä -elokuvissa ne ovat niin pieniä että näyttävät vain ötököiltä ihmisille, ja hohtavat sinistä tai vihreää valoa lentäessään. Ja näissä molemmissa keijut ovat pieniä ja nättejä, kuin ihmisiä joilla on siivet. Ja ne voivat olla aina positiivisia ja täynnä rakkautta ja hyvää.
Lumikki ja Metsästäjä -elokuvassa keijut taas ovat ihmisille mykkiä, ja ne ovat kaljuja ja harmaankarvaisia. Rise of the Guardians -elokuvan (lukekaa elokuvasta lisää täältä) keijut, Hammaskeiju ja tämän pikkukeijut taas ovat kuin kolibreja, sinivihreiden höyhenten peitossa.
Ja Supernaturalissa keiju vangittiin mikroon ja se räjähti. Mikro oli sitten täynnä mustaa mönjää. Mä pidän siitä, kun jostain mikä on ilmiselvästi hyvää ja kaunista, tehdään jotain ilkeää, pahansuopaa ja rumaa :DD

Haltijat / Elves

J.R.R.Tolkienin haltijat. Haltijakummit ja taikaa käyttävät haltijat eivät iske muhun sillä tavalla, mutta Tolkienin haltijoita mä rakastan. Siinä missä keijut ovat pieniä ja nättejä ja viestivät kaikkea sitä, mikä on hyvää ja oikein maailmassa, haltijat ovat kuolemattomia, ja ihmisen kokoisia, pidempiäkin usein, ja keveitä. Ne eivät ole nättejä, vaan kauniita, loistavia ja ylväitä, ja niiden silmistä hehkuu suru ja viisaus.
Mä pidän siitä miten ne elävät tuhansia ja tuhansia vuosia. Siitä miten ne ovat nähnet paljon pahaa ja siitä miten ne lähtivät Valinorista. Pitäisi lukea Silmarillion uudestaan... Mä pidän myös Tolkienin tarinoissa tästä, miten suurimmat pahikset ovat alkujaan olleet näitä olennoista kauneimpia. Sama asia kuin keijujen suhteen, hyvästä muotoutunut tai muovattu pahaa. Sekä Melkor/Morgoth että käskettynsä Sauron ovat alunperin valarin ja maiarin sukua. Ja jopa örkit ovat olleet haltijoita, jotka pimeät voimat kaappasivat.
Haltijat ovat viisaita ja syvällisiä ja niin on niiden historiakin.

Ainut huono puoli haltijoissa on sanan "haltija" monimerkityksellinen kääntäminen. Huomatkaa että edes aasi ei hukkunut kun joen yli kulkeva silta on näin vahva~ Tosi usein näen, miten niin monet ja monet englanninkieliset fantasiaolentojen nimet käännetään haltijaksi. Ja olen pettynyt hyvin raskaasti kerran. Sillä katsoin elokuvan, jonka takakansitekstissä sanottiin että "kellarissa asustaa 600 vuotta vanha haltija" jnejne, ja odotin innolla milta se näyttäisi ja muuta, kunnes kellarista hyppääkin fucking menninkäinen. Aika vapaa käännös sanasta "leprechaun", jos saan sanoa...

Merenneidot / Mermaids

Tästä olen puhunut jo aiemminkin, ihan blogin alkupuolella tässä merkinnässä. Mä rakastan merenneitoja, koska rakastan vettä elementtinä tosi paljon ja antaisin aika paljon jos saisin kyvyn hengittää veden alla. Mä myös piirsin aikoinaan tosi paljon merenneitoja. Piirrän niitä edelleen mutta huomattavasti vähemmissä määrin. Mä en oo koskaan ollut hyvä piirtämään jalkoja ihmisille, joten piirsin pyrstöjä. Veronkiertoa parhaimmillaan, etten sanoisi.
Mun rakkauteen merenneitoja kohtaan ovat myös vaikuttaneet taikatyttö-animet. Nimittäin eräs tietty anime, Mermaid Melody, jossa oli laulavia merenneito-taikatyttöjä. Parasta maailmassa. Myös sarjalla H2O on ollut tekemistä asian kanssa. Sen sarjan katsottuani mä kirjoitin useamman tarinan, joiden pohjalla oli tämä idea että tytöt muuttuvat merenneidoiksi koskiessaan vettä.
Merenneitojen kanssa sama kuin keijujen ja haltioiden, pahuuden liittäminen niihin on aina siisti juttu. Mä miellän merenneidot hyvää tarkoittaviksi ja kilteiksi olennoiksi kuin Pienessä Merenneidossa - joka by the way on ollut aina yksi mun Disney-lemppareista juuri merenneitojen tähden - ja että ne auttavat hukkuvia, mutta jopa Peter Panissa ne ovat häijyjä ja yrittävät hukuttaa jos tulet liian lähelle. Piratesissa ne yrittävät hukuttaa seilorit veneissä ja lauloivat kauniisti.

Seireenit / Sirens

Kuin merenneitoja mutta pahempia. Siinä missä mun mielessä merenneidot ovat hyväntahtoisia ja kilttejä, seireenit ovat sen vastakohta. Ne ovat ilkeitä ja pahansuopia.
Virallisesti mytologiassa seireenit ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi lintuja ja niillä on terävät kynnet joilla ne repivät ihmiset kappaleiksi. Nykyaikaisemmissa tulkinnoissa ne lienevät ihmisen kaltaisia, jotka laulullaan tai muilla keinoin lumoavat ihmiset, ja ehkä tappaessaan muuttavat muotoaan hirviömäisiksi olennoiksi. Toiset seireenit saavat sinut näkemään ja kuulemaan mitä haluat nähdä, ja toiset taas omasta takaa omaavat mitä kauneimman ulkomuodon.
Supernaturalin tulkinta seireeneistä on yksi parhaista.

Kraken

Jatketaankos merihirviöiden linjalla? Selvä.
En tiedä mikä näissä merihirviöissä viehättää, ne vain ovat mielenkiintoisia ja usein kertakaikkiaan kamalia. Olisi parasta nähdä joku kauhuelokuva, missä olisi joku muu merihirviö kuin tappajahai. Tähän mennessä lähimmäksi on päästy Piratesissa. Piratesissa on myös mun mielestä kaikista paras tulkinta Krakenista, miltä se näyttää ja miten sen kalmanhengitys löyhkää kuin tuhat mätänevää ruumista.
Davy Jones on myös melko cool tyyppi. Ei vaadita kuin muutama sana ja koko meri on tuhon ja sekasorron vallassa. "Release the Kraken."
Samaan kastiin Krakenin kanssa pääsee Cthulhu. Kunnioitusta Lovecraftille.

elokuvasta Clash on the Titans

Enkelit ja Demonit / Angels and Demons

Saanko kohta kristityn yhteisön vihat niskaani... Melko suuruudenhullut ajatukset mullakin, kun kuvittelen jonkun, joka asioista välittää, lukevan tätä blogia. Mutta ihan näin selkiöksi, mä en nyt ole täällä väittelemässä aiheesta "ovatko enkelit ja demonit vain silkkaa fantasiaa", vaan mä tarkoitan nyt, että pidän siitä, miten ne usein esitetään viihdeteollisuudessa. Tästä aiheesta lisää tulevaisuudessa, mutta siinä sarjassa pidän tosi paljon enkeleistä ja demoneista.
Usein kun lapsille kerrotaan enkeleistä, niiden kerrotaan olevan hyviä olentoja ja suojelijoita, mutta Supernaturalissa enkelit ovat kuin sokeita sotilaita, toimivat vain annetun käskyn mukaan itse ajattelematta. Ja ne ketkä päättävät toimia käskyn vastaisesti, kirjaimellisesti putoavat taivaasta ja se kulemma tuntuu siltä kuin poistaisi munuaisensa voiveitsellä.
Demonit taas ovat mielenkiintoisia ja niillä on oma hierarkiansa ja helvetti on yksinkertaisesti hullun siisti paikka. Eräs Paholaiseksi tai Helvetin herraksi - kuinka sitä nyt kutsua haluaa - noussut demoni muutti helvetin juuri sellaiseksi kuin halusi.
Enkeleistä ja demoneista on kahdenlaisia versioita, joko ne ovat kuolemattomia tai ne pystyy tappamaan. Tykkään molemmista lähes yhtä paljon, ja niitä on hauska verrata.

Medusa

Kreikan mytologian jumaltaruissa esiintyvä hahmo, gorgo. Nainen, jonka hiukset ovat käärmeitä. Lasketaanko tämä fantasiaolennoksi? Nyt se lasketaan.
Mä olen aina pitänyt Medusan tarinasta. Medusa oli kaunis nainen, joka makasi merenjumala Poseidonin kanssa Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene tästä suuttui ja kirosi Medusan, muutti tämän kultaiset hiukset käärmeiksi, ja kaikki keitä Medusa katsoi silmiin muuttuivat kiveksi. Toisinaan on kerrottu, että katse tehosi vain miehiin, ja että Medusan piilopaikkaan eivät naiset voineet astuakaan, koska Medusa ei pystynyt naisia vahingoittamaan.
Mä ajattelen Medusan aina kovin traagisena hahmona. Että siitä tuli hirviö koska ihmiset karkoittivat sen ulkonäkönsä vuoksi tai jotain sellaista. Ja mä huomaan mun mielenkiinnon aina heräävän Medusan nimen tullessa esiin. Kun suomalaisessa tv-sarjassa Nymfit (joista btw myös pidän, mulle ne ovat kuin keijuja ilman siipiä, sellaisia kauniita luonnonhenkiä vain) mä olin tosi innoissani kun tajusin satyyrien hakevan Meduusan vankilastaan. Petyin kuitenkin aika raskaasti siihen miten se oli toteutettu. Mulla olisi ollut paljon parempia ajatuksia xDD Hehehehheh.

elokuvasta Percy Jackson salamavaras

No, tässä nyt muutamia. On tottakai täysin oma lukunsa, että mitkä Supernaturalin hirviöistä ja mitkä Harry Potterin taikaolennoista ovat mun suosikkeja. Joten lupaan teille, että teen omat merkinnät sekä Supernaturalista (josta btw on jo yksi merkintä) että Harry Potterista vielä tämän vuoden puolella, ja toivottavasti mahdollisimman pian.

(Kuvat Googlesta.)

36# Real diary and hardships

Kerron vähän mun elämästä.

Näin nätisti sanottuna mulla ei oo mennyt kauhean hyvin viime aikoina. Viimeisten neljän viikon aikana en oo ollut yhtään oma itseni. Jotain tapahtui, ja vaikka mä käsittelen asiat nykyään paremmin kuin kuusi vuotta sitten, mä en oo oikein pitänyt siitä mitä tää mun elämäni on nyt ollut. Ja vain kaksi mun kaveria (Elli ja Ruusu) tietävät mitä tapahtui, koska... no. Tässä kohtaa mun käsittely vielä mättää. Eikä ole tullut tilaisuuksia kertoa.
Mä muutan Kokkolaan kahden viikon päästä, kamat meni jo sinne. Ja kun muutan sinne, en näe enää juuri koskaan ketään mun kavereista. Jyväskylään jää vain pari mun ystävää, loput asuvat niin kaukana etten todellakaan oleta heidän tulevan käymään, eikä mullakaan ole rahaa jatkuvasti matkustaa. Mulla oli siis suunnitelmana viettää tämä kesä kokonaan kavereiden kanssa.

Mutta sitten maailma tipahti niskaan ja meni suunnitelmat uusiksi. Mä en ole jaksanut tehdä mitään, en nähdä ketään enkä edes keksiä tekosyitä miksen voi tehdä jotakin. Mä olen vain luovuttanut ja viettänyt aikaa kotona ja mummolassa, ihan kuin kesällä 2010, enkä mä pidä siitä että tässä on niin paljon yhtäläisyyksiä noihin aikoihin. Yhtenä päivänä olin niin henkisesti loppu että vietin päivän sohvalla maaten ja katsoin viisi piirrettyä elokuvaa ( ilman taukoja, putkeen, nousin oikeasti ylös vain hakemaan lisää limsaa ja vaihtamaan levyn koneeseen).
Mä en ole Jyväskylässä enää kuin kaksi viikkoa. Mä en ehdi matkustamaan enää ennen muuttoa, enkä mä ole nähnyt paria mun ystävää juurikaan koko kesänä ja se ahdistaa mua. Mä oon jokseenkin vihainen ja surullinen tästä vallitsevasta tilanteesta itselleni ja siitä että oon melkein hukannut yhden kuukauden kesästä, ja toinen hukkaantuu parhaillaan.

Joten. Anteeksi ihmiset jotka tätä ootte katelleet, jos joku nyt on ihmetellyt - tai sitten oon vihdoin oppinut mikä poker face on, tai en vaan oikeesti oo nähnyt ketään viime aikoina. En oo vaan viitsinyt sanoo kenellekään mitään, koska miksi mä nyt muiden fiiliksen pilaisin omilla ongelmillani. Jaaaaa sitten mä totesin että tää vaikuttaa mun elämään sen verran että muutkin huomaavat joten hei, tälle viime kuun käytökselle on syy~!

Mä pakkasin mun tavarat. Mun huone ei silti näytä siltä kuin täältä olisi kukaan muuttanut pois. Mun elektroniikka on vielä täällä, ja vanhemmat sanoivat että voin jättää tavaraa tänne. Sänky meni, nukun mun vanhassa sängyssä nyt ja tää on tosi matala. Mun huoneessa on vain yksi kirja ja kahdeksan elokuvaa jotka ovat vielä lähdössä mukaan. Oon harjotellut kokkausta ja pyykinpesua. Mielipide koko tästä hommasta vaihtelee.
Huonetta siivotessani mä löysin vanhoja W.i.t.c.h.-kirjojani. Niitä lukiessa mä mietin, että musta on hienoa että niin moni ihminen on mulle täysin korvaamaton, en vaihtaisi heitä mihinkään enkä kehenkään.
Ensi viikolla hommana olisi siivota tämä huone. Tänne jäävät tavarat yhteen-kahteen kaappiin kahdeksan sijaan ja sitä rataa. Pitäisi myös korjata yksi taulu, pakata peili ja julisteet ja käydä kaupassa ostamassa uusi tietokone ja muuta sälää.


Mä katsoin elokuvan The Normal Heart, tv-elokuva tältä vuodelta. Se kertoi aidsista homojen näkökulmasta ja Mark Ruffalo näytteli pääosaa, ja pidin siitä ihan mielettömästi. Se elokuva ei millään tasolla ollut mukavaa katsottavaa sen sairauden osalta, mutta oli siellä joitakin tosi onnellisia hetkiä ja se oli hahmojen vuoksi miellyttävää katsottavaa. Mä myös ilahduin huomattavasti nähdessäni Jim Parsonsin, The Big Bang Theoryn Sheldon Cooperin, joka näytteli pientä sivuosaa, myöskin homoa, ja se halasi ihmisiä ja kiroili ja jopa itkikin.
Mä pidän Mark Ruffalosta aina vain enemmän.

Tältä mun päässä nykyään näyttää ja kuulostaa. Ajatukset harhailee ihan ympäri ja kallon seinät tuntuu liian pieniltä, siksi tämä postaus.

(Kuvat Tumblrista Dance in a rainy lightbulb.)