20# Something to be afraid of

Mä oon katsonut tosi monta kauhuelokuvaa elämäni aikana. 16-vuotiaana niistä, ja samalla muistakin elokuvista tuli mun ja mun isän yhteinen harrastus, ja siitä lähtien oon katsonut niitä paljon. Siitä lähtien mulla on myös ollut "lempigenre" kauhussa: zombit.

Miksi mä katson kauhuleffoja?

Siksi, että pelottaisi.

Kyllä, tämä on pelkopostaus.

Merkinnässä 18# mä mainitsit pullonpyörityksen kavereiden tupareissa ja että multa oli kysytty, mitä mä pelkään. Kerroin mitä vastasin, mutten syytä sille pelolle, koska se merkintä olisi venynyt järkyttäviin mittoihin. Sitten kyseiseen merkintään kommentoitiin että pelkopostaus voisi olla jännä, joten nyt mä teen sen.

Tuosta fraasista mulle tulee mieleen tänä vuonna ilmestynyt elokuva nimeltä After Earth. (Spoiler alert!) Siinä nämä alienit (ursat) haistoivat ihmiset pelon avulla, joten jos ihminen ei pelännyt, oli hän siten näkymätön niille. Koko elokuvan perimmäinen ajatus kiteytyykin jonkinlaiseen tunnunlauseeseen "Danger is real, fear is a choice". Avatakseni tätä, liitän tähän suoran sitaatin elokuvasta:

"Fear is not real. The only place that fear can exist is in our thoughts of the future. It is a product of our imagination, causing us to fear things that do not at present and may not ever exist. That is near insanity. Do not misunderstand me, danger is very real but fear is a choice."

Jo pelkästään tuon Will Smithin repliikin ansiosta se elokuva oli mun mielestä tosi hyvä. Tuo on yksi hienoimmista ajatuksista mitä oon ainakin tänä vuonna kuullut. Filosofian lukijana olin of course ihan fiiliksissä siellä teatterissa.

Tottahan tuo on. Pelko kohdistuu aina tulevaan. Kauhuleffassakin sitä pelkää "mitä seuraavaksi tapahtuu". Kauhuleffojen kauneus piileekin siinä, että saa pelätä ilman vaaraa.

Mitä mä itse pelkään?

Mä muistan kun aikoinaan äiti sanoi mulle: "Sä et taida pelätä paljon mitään?" En muista, miksi tuohon johtopäätökseen tultiin. Koska mä miellän pelkääväni vähän kaikkea.

Mä pelkään ötököitä. Hämähäkkejä niin paljon, että mun piti katsoa Arachnophobia noin seitsemän metrin päässä televisiosta ja silti säikähdin kun lampusta hyppäsi hämähäkki. Mä en myöskään pysty tappamaan mitään muuta kuin itikoita ilman paksua lehteä kuten italian vogueta tai koko vessapaperirullaa. Mä en halua koskea niihin ollenkaan. Yleensä kyllä juoksen karkuun ja hälytän jonkun apuun. Tai jos se on hämähäkki, huudan jonkun paikalle, koska en voi päästää sitä näkyvistä, koska kun se kerran katoaa sitä ei ehkä enää löydä ja sitten mä joudun elämään sen faktan kanssa että mun huoneessa on jotakin, joka mahdollisesti voi tappaa mut.

Mutta mä pelkään myös vaarattomia ötököitä, kuten perhosia. No en kaikkia, mutta esim yökkösiä. Mä tiedän mistä tämä pelko, tai siis kaikki mun ötökkäkammot johtuvat: yliluonnollisista elokuvista, scifistä ja kauhusta. Muumiot, hello. Pillerinpyörittäjät jotka menee ihon alle, hyi v***u. Mä olen myös nähnyt elokuvan jossa perhonen menee jonkun ihon alle. Joten. Ei ötököitä.

Mulla on myös kasa järjettömiä pelkoja, jotka on lähtöisin kauhuleffoista. Final Destination -elokuvista johtuen mä en koskaan mene esimerkiksi solariumiin, akupunktioon, pedikyyriin tai silmien laserleikkaukseen. Mä myös pelkään kävellä yksin pimeässä, koska tuun tosi vainoharhaiseksi.

En aio koskaan mennä tutkimaan luolia, koska oon katsonut Descentin. Mä en aio mennä laitesukeltamaan avomerelle ilman henkilökohtaista ryhmää, oon katsonut elokuvan Open Water. Ja mä en ikipäivänä aio mennä sukeltamaan luolaan. Sanctum, anyone? Koko leffan ydinlause kuuluu "What could possibly go wrong with diving in caves?"

Kalatkin pelottaa mua, eikä Tappajahai ole ainut syy. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, mä näin kersana painajaista, missä oli mutanttikaloja. Ne ei olleet nopeita, mutta ne oli rumia ja niillä oli jalat joten niitä ei päässyt karkuun nousemalla vedestä. Siitä asti mulla on ollut ristiriitaisia tunteita kaloja kohtaan. Mä nimittäin rakastan akvarioita ja koralliriuttoja ja niiden kaloja, mutta en voisi enempää pelätä hain ja barracudan kaltaisia kaloja.

Mitään näistä en vastannut siinä pullonpyörityksessä mulle esitettyyn kysymykseen. "Mitä pelkäät?" Halusin antaa siihen jonkun vastauksen, joka ehkä kertoisi jotain musta ihmisenä. Vastasin, että mä pelkään kuolemaa.

Heti sain kuulla, että onpa tylsää. Jos oon täysin rehellinen, musta ei ole kauhean reilua sanoa jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla ei ole mitään älyttömiä fobioita. Mut on lisäksi siunattu siten, että multa puuttuu pari yleisintä kammoa. Mulla ei ole mitään ongelmaa olla huomion keskipisteenä - kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta tarkoitan ettei se ahdista mua siten kuin joitakin mun kavereita, he eivät olisi halunneet edes pitää yo-juhlia koska eivät halunneet että heihin kohdistetaan huomiota. Mä en myöskään pelkää esiintyä, yhtään. Mulla on tosi tavalliset pelot, mutta en mä halua sen perusteella tulla tuomituksi tylsänä.

Mä pyysin että saisin selittää tätä mun vastausta. Sanoin: "Mulla menee tällä hetkellä mun elämässä niin hyvin, että v***ttaisi kuolla nyt."

Yksi kavereista sanoi "aww" tuolle mun vastaukselle. Pari muuta sanoivat, että "ei se enää siinä vaiheessa ketuta kun on kuollut" ja nauroivat päälle kuin olisivat olleet kovinkin vitsikkäitä. Mulla oli vastaus tuohonkin, mutta sitten koko keskustelu ajautui niin pahasti sivuraiteille että en kehdannut palata enää takaisin. Ja mua jäi ärsyttämään, etten saanut taaskaan selitettyä itseäni tarpeeksi, vaan joku kuvitteli taas olevansa mua fiksumpi.

Ensinnäkin. Se, ketuttaisiko se siinä vaiheessa kun on jo kuollut, riippuu täysin siitä uskooko kuoleman jälkeiseen elämään. Ja jos uskoo, mitä siitä ajattelee. Muistaako entisen elämänsä ja niin edelleen. "There is no death, only a change of worlds", sanoi kerran viisas mies. 

Toiseksi. Mä en todellakaan usko kuolevani siten, että joku tulee ampumaan mua päähän kun mä nukun. Jos mä nyt kuolisin, se luultavasti tapahtuisi sietämättömän hitaasti, niin että ehtisin tuntien ja tuntien kuluessa tajuamaan kuolevani varmasti ja myös ajattelemaan kaikkia niitä asioita jotka ovat menneet pieleen ja kaikkia niitä asioita, joita en sitten koskaan päässyt tekemään.

Ei kuolemaa kannattaisi pelätä. Ajatuksenmuutos vaan ei ole kauhean helppoa. Lisäksi kuolemanpelkoon liittyy varmaan lähes aina elämän päättymisen inhottavan ajatuksen lisäksi tuntemattoman ja ehkä kivun pelko. Ei pimeää pelkäävä ihminenkään yleensä pelkää itse valon puutetta vaan sitä, mitä siellä pimeässä saattaisi olla.

Jos Will Smithin hahmo After Earthissa on oikeassa, jos pelko on vain valinta, niin se on kyllä one hell of a choice, koska mä en vai pääse peloistani eroon. Ei mulla toisaalta ole mitään halua kohdatakaan niitä. Olkoot siellä päässä, mun pelkoni eivät onneksi rajoita mun elämää kuin vasta sitten kun haluan aloittaa extreme-matkailun ja -harrastukset :))

(Kuvat Googlesta)

19# A scattered dream that's like a far-off memory

Mm, totuus on, ettei kahden lukijan blogissa kannata asettaa tavoitteeksi kommenttia. Mutta sain kommentin, jopa kaksi! Hyvänen aika.
Joten, now I'm gonna talk about GAMES.


Viime aikoina mä olen pelannut. Jotain kehittävääkö? Tuskin.
Mä en ikinä yleensä jaksa pelata. Siinä missä mun veli on pelannut läpi koko elämänsä, mä oon vaan katsonut vierestä ja ollut ärsyttävä. Mikä tahansa peli on kyseessä, jaksan korkeintaan noin tunnin ja kyllästyn. Jos pelaan pidempiä, juonellisia pelejä, mä taas luovutan heti kun homma menee hankalaksi. Yleensä on ihan ok jos kuolen kaksi kertaa ja sitten pääsen läpi, mutta jos kuolen useammin, turhaudun ja annan veljeni hoitaa loput.
Nyt mä jaksoin pelata yli viisikymmentä tuntia (50h) samaa peliä, ja jatkan vielä vaikka läpi pääsinkin. Se on ihme!

Ajattelin tehdä tällaisen My Top10 Games, kun tajusin, että mä en edes keksi enempää kuin kymmenen peliä 8DD Mä pelaan käsittämättömän vähän.
Sille on kai syykin. Suurimmassa osassa peleistä, lähes kaikissa, on kyse voittamisesta. Jonkinlaisesta kisaamisesta, jos ei vastustajaa niin tietokonetta vastaan. Ja mä vihaan kilpailua ja kisaamista tosi paljon. En harrasta mitään urheiluakaan koska vihaan sitä kilpailuhenkisyyttä, mikä musta ja kaikista muista nousee esiin.
Ja näissä juonipeleissä taas... No, sanottakoon, että mä en tykkää mistään, mitä en osaa :D Koulussakin matikka on ollut mulle syvän välinpitämättömyyden ja inhon kohde, koska se muuttui hankalaksi yläasteella. Harvoin kokeilen mitään uutta, jos se kuulostaa hankalalta. Tiedän myös, että tämä ei ole mikään kovin hyvä piirre ihmisessä, en tarvitse siitä muistutusta.

No, oli mulla lempipelejä vain kymmenen tai enemmän, mä teen silti tällaisen  kymmenen kärjen ^^


My Top10 Games


10. Korttipelit

Uno ja tavallisella korttipakalla pelattavat pelit. Muistan aika harvoja, mutta tykkään pelata niitä. Unon oon löytänyt uudestaan tänä vuonna kun on Emmin ja Sofian kanssa sitä tosi paljon pelattu.
Korttipakalla tykkään pelata esim Läpsyä, mutta sitä ei ole voitu kahden edellä mainitun kanssa oikeastaan pelata, koska parin kierroksen jälkeen mä muistan missä järkestyksessä kortit on, ja Emmi lyö pöytää niin kovaa ettei uskalla laittaa kättään väliin. Joten, me ei pelata läpsyä.

9. Tetris

Mun puhelimessa on Tetris. Se ja joku matopeli on ainoat hyvät pelit mun puhelimessa, joten oon pelannut Tetristä aika paljon. En oo siinä kauhean hyvä, kaverit rikkoo aina tosi helposti mun ennätykset. Se, että en oo siinä kauhean hyvä näkyy myös arkipäivän Tetriksessä. En osaa sijoittaa tavaroita siten että ne veisivät mahdollisimman vähän tilaa. Ehei.

8. Deep Freeze

Miniclipin peli, jossa on pieni joulupukki joka ampuu halloween-otuksia jääpyssyllä. Se on hauska peli, ei oikeastaan ollenkaan vaikea ja lisäksi tosi nopea pelata. Se on sellainen peli, jollaisiin mä yleensä tuhlaan aikaani: pelkkää ajan vietettä, ei hermostumista tai taktikointia.

7. The Lord of the Rings: The Return of the King

Okei, en oo ihan varma kuuluuko tämä tälle listalle, itse en nimittäin kyseistä peliä ole koskaan pelannut, heheh.. Mutta! Mä oon jo vuosien ajan katsonut kun mun veli pelaa tätä. Meidän vanha PlayStation2 vietiin mummolaan jo aikoja sitten ja siellä kun me ollaan, veli usein kysyy multa että "mitäs pelataan?" ja yleensä se pelaa sitä mitä ehdotan. Siten me yleensä vietetään yhdessä aikaa siellä, siksi suostun katsomaan sen pelejä.
Mun veljellä on kolme Sormusten herra -peliä, Kaksi Tornia, Kuninkaan paluu ja joku kolmas joka ei ole Sormuksen ritarit. Kakkonen on tosi vaikea yhdessä kohtaa ja veli usein kyllästyy siihen eikä siksi halua sitä pelata, ja sitä randomia en ole koskaan katsonut vierestä. Mutta kolmas on kiva. Veli myös aina pelaa Legolaksella jos katson koska se totta kai tietää että se on mun lemppari ^^

6. Harry Potter

Nyt en tarkoita mitään hienoja PC-pelejä tai muutakaan, vaan Viisasten kiveä ja Salaisuuksien kammiota, kahta ensimmäistä HP-peliä, jotka on tehty PS1:lle. Niitä joissa on ilmeisesti maailman huonoimmat tai toisiksi huonoimmat grafiikat, niitä joissa ei ole mitään haastetta.
Herran jestas, mä tykkään niistä niin paljon! Yleensä oon vaan katsonut kun veli on pelannut, mutta tänä kesänä löysin ensimmäistä kertaa todellista iloa pelaamisesta, ja päätin kokeilla osaisinko itse pelata ne alusta loppuun. Ja osasin! :DD
Mulle niissä on ihan tarpeeksi haastetta, en oo kokenut pelaaja. Oon itse asiassa varmaan kokemattomin pelaaja mitä on... Silti mä sain ne läpi. Iskä oli apuna vain shakkilautaa ylitettäessä. Mun mielestä niissä peleissä parasta on edelleen vaan niiden rakeiden kerääminen, huispausta kyllä vihaan xD sitä luutaa on hankala ohjata...

5. Sims

Sims on kyllä ihan oma lukunsa. Sehän on kuin Barbeilla leikkisi. Saa pukea pelihahmonsa, rakentaa sille kodin ja leikkiä normaalia elämää. Ja tosi usein koko homman idea on vain saada perhe ja talo valmiiksi, mutta mitä sitä siitä jatkamaan.
Tykkään Simsistä, saan sisustaa. Enhän mä sitäkään osaa kummemmin pelata, tai siis lähinnä en jaksa. Mun kaverit ovat pelanneet neljä sukupolvea samalla perheellä kun mä taas jaksan ehkä kolmena päivänä pelata samalla kunnes teen uuden. Ja teen aina samannäköisiä ihmisiä sinne, mulla on ehkä kolme tyyppiä joita kierrätän jatkuvasti :DD
Sims on ensimmäinen peli jota pelatessa oon jo penskana tajunnut sen, että ajankulkuun saattaa havahtua huomaten viiden tunnin kadonneen narniaan.

4. Stepmania ja ITG

Rakkautta ensisilmäyksellä. Kaverin luona bileissä tai synttäreillä, en muista enää, vuonna 2008 astuin ensimmäistä kertaa tanssimatolle, ja yhä tänäkin päivänä oon ylpeä siitä, että heti ensimmäisellä kolmella askeleella tajusin miten homma toimii.
Tanssipeli on ainut liikunnanmuoto, mihin oon koskaan kehittänyt minkäänlaisen suhteen. Mä tykkään kyllä esimerkiksi lentopallosta ja sulkapallosta, kotona tanssin toisinaan, mutta kun sain oman tanssimaton 2008 joululahjaksi, seuraavan puoli vuotta mä pelasin helposti vaikka viisi tuntia päivässä ja joka päivä. Tein myös parhaani ollakseni mahdollisimman ärsyttävä ja raportoin edistymisestäni ilmeisesti liian tiuhaan. Mutta mä olin tosi hyvä siinä. Kukaan ei halunnut - eikä halua vieläkään - pelata mun kanssa sen takia, mikä on kyllä ihan perseestä. Pohjalta mäkin aloitin.
Mä muistan vieläkin millaisen palopuheen pidin äidille kun pyysin tanssimattoa lahjaksi :DD mutta se olikin heti myönteinen vastaus. Kyllähän tanssipeli kehittää ainakin kuntoa, koordinaatiota ja reaktionopeutta.
Toki oon joidenkin mielestä kelvoton mainostamaan itseäni hyvänä tanssipelaajana, koska mulle on ihan sama pelaanko neljällä vai viidellä paneelilla, pelaanko Stepmaniaa vai ITG:tä, crossaanko vai enkö, ja käytänkö käsiä vai feikkaanko. Ja jos pelaan näppiksellä, pelaan näppäimillä zx,. nuolien sijaan. Mulle koko pelissä kyse on siitä että se on kivaa, en oo pyrkimässä mihinkään kisoihin x)

Tämä oli valehtelematta ainut käyttökelpoinen kuva jonka löysin netistä - omat valokuvani ovat valitettavasti toisaalla tällä hetkellä, eli en jaksa nousta sängyltä. Tämä kuva on vanhan kouluni (voi kristus oon vanha, lukiotakin pitää sanoa "mun vanhaksi kouluksi"...) halloween-tapahtuman päivältä, siinä ovat kaverini Saana, Elli ja Irina ^^

3. Amnesia - The Dark Descent

Kauhuleffojen ystävänä tykkään myös joistakin kauhupeleistä, mutta Amnesia on ainut joka mua on pelottanut, ja jäin siihen koukkuun jo kun ensimmäisellä kerralla pelasin.
Tykkään siitä, koska ei tarvitse sinänsä tehdä paljoa, eikä tarvitse tappaa mitään (ei sillä että se olisi ongelma vaan koska se ei ole pelottavaa tai edes jännää) vaan koko pelin pointti on vaan pysyä elossa ja järjissään.
Kamalinta  koko pelissä on kyllä se, että jos näkee jonkun mörön, sitä pitää juosta äkkiä karkuun, piiloon nurkkaan, ja sitten älä helvetissä katso sitä vaan käänny pois. Se on hankalaa! :DD Mä haluaisin katsoa mihin se menee! Mutta jos sitä katsoo niin hahmo sekoo. Ja se pelkää pimeää...

2. Alias

Hahaa, oon puhunut tästä jo aiemmin, merkinnässä A perfectly normal weekend, joten en nyt ala taas jaaritella. Alias on vaan ehkä paras lautapeli mitä on.

Ja vihdoin... ja varoitan myös mahdollisista juonipaljastuksista, jos joku on yhtä tarkka kuin itse olen XD spoiler alert!
1. Kingdom Hearts

Kun peleistä puhutaan, oon löytänyt elämänrakkauteni. Sofialla on KH2, ja se sanoi mulle että siinä on tosi kiva juoni. Ajattelin että ok, voisin ehkä etsiä itselleni edes yhden pelin, johon mielelläni tuhlaisin enemmän kuin viisi tuntia aikaa elämästäni.
Menin Sofian luo että saisin tutoriaalin siitä pelistä, istuin ja makasin Sofian sängyllä pari-kolme tuntia ja opettelin pelaamaan. Mummolassa jatkoin sitä. Ja mummolassa vietetyn viikonlopun päätteeksi pakkasin konsolin mukaan että voisin pelata kotona.

Alkuun meinasi mennä hermo. Ensinnäkin ensimmäinen bossi oli järkyttävän iso ja paljon hankalampi kuin mitä olisi toivonut. Mutta en kuollut.
Mä en myöskään meinannut päästä Lohikäärmeiden maassa eteenpäin koska en tiennyt miten mokomat kentaurit tapetaan enkä tiennyt mitä tarkoittaa morale ja miten sitä voi estää loppumasta.

Mähän en ole pelannut ykköstä, aloitin suoraan kakkosesta : D Mattinen sanoi että oon ihan kusessa. No en kyllä, pääsin sen jo läpi ja ihan hyvin ymmärsin mistä oli kyse. Toki siitä juonesta olisi ehkä saanut enemmän irti jos tietäisi mitä aiemmin on tapahtunut. Mun tiedot rajoittuivat pelin alussa tulevaan koosteeseen jossa soi Utada Hikarun hyvä biisi Sanctuary, se on sen theme tietääkseni.

(Nyt selitän vähän tästä pelistä, mutta se on yllättävän vaikeaa suomeksi, koska oon tottunut puhumaan paikoista vain englanniksi, mitä teen nytkin aika paljon :DD)
Kingdom Hearts on siis yhdistelmä anime-hahmoja ja Disneytä. Siksi halusin pelata sitä, kaikki missä on Disneyn hahmoja kelpaa mulle. Pelin päähenkilö on Sora, sillä on kaksi (anime)kaveria Kairi ja Riku, ja sen sidekickit on Aku ja Hessu. Koko peli kulkee periaatteessa sen ympärillä, että Sora etsii kuningas Mikkiä ja parasta ystäväänsä Rikua, joka on kadonnut Pimeyden Valtakuntaan (Realm of Darkness), yrittää samalla löytää tietä kotiin selvittämällä, kuka on aiheuttanut sen pahuuden, joka on saanut kaikki maailmat Hollow Bastionista ja Port Royalista Olympokseen ja Halloweentowniin sekaisin ja kuhisemaan Heartlesseja ja Nobodyja (olentoja, joita pelissä on tarkoitus tappaa). Matkallaan Sora kohtaa paljon ystäviä, Disney-hahmoja, kuten myös Disney-pahiksia ja niitä jotka käskevät Nobody-olentoja, Organisaatio 13:n jäseniä.
Pelissä käydään useita yksittäisiä suuria taistoja, aina kentän lopussa ja joskus ihan milloin sattuun. Suuret taistelun käydään aina Disney-pahista, Organisaatio 13:n jäsentä tai, hmm, kookkaan puoleista Heartlessia vastaan.
En muistaakseni ole kuollut Heartlessia tai Disney-pahista vastaan taistellessa. Niissä taisteluissa ongelmaksi voi koitua vain se, että pitää ymmärtää mitä juuri sille pahikselle pitää tehdä. Hakata päätä, käyttää taikaa vai pomppia karkuun kunnes reaction command ilmestyy... Mun ongelmaksi ovat koituneet lähinnä kaksi Organisaatio 13:n jäsentä, Demyx ja Xigbar. Edes loppuvastus Xemnas, joka olikin lähinnä pitkä eikä niinkään vaikea taistelu, tuottanut mulle läheskään niin paljon päänvaivaa, hermoromahduksia ja harmaita hiuksia kuin nämä kaksi herraa.
Demyxiin mulla on ikuinen vihasuhde. Alussa ajattelin, että haluan pelata tämän pelin uudestaan heti kun olen päässyt sen läpi, mutta Demyxin jälkeen muutin mieleni. No, aloitin kuitenkin pelin alusta sittemmin, ja nyt oon ollut jumissa jo lähemmäs kaksi viikkoa, koska mulla on Demyx seuraavaksi edessä... Huoh... Jätti kyllä ikuiset arvet tämä herra. Mä pelasin sitä KOLME PÄIVÄÄ. Ja kolmantena päivänä pelasin sitä reilut kolme tuntia, noin neljäkymmentä kertaa (mä laskin), en päässyt siitä kirotusta aikatehtävästä ohi. Käskin veljeni pelaamaan, vaikkei se ollut koskaan pelannut mokomaa peliä. Se pääsi aikatehtävän ohi ja päästii lähikontaktiin Demyxin kanssa. Ajattelin, että "Jes!!" kunnes tajusin, että niitä aikatehtäviä oli vielä kolme tai neljä siinä välissä. Kun kusit yhden, koko paska alusta. Siinä ei ollut enää mitään hauskaa. Velikin luovutti yli kymmenen yrityksen jälkeen. 20 minuuttia myöhemmin se tömisteli mun huoneeseen, ilmoitti pelaavansa sen nyt läpi. Kaksi kertaa yritti ja sai sen tapettua. Meillä oli molemmilla sydänkohtaus meneillään ja olisi tarvittu paperipussit hengittämiseen, ja mun kädet tärisi kun jatkoin pelaamista, vain huomatakseni, etten päässyt tallentamaan heti kun Demyx oli kuollut. Veli huusi mulle huoneestaan, että "Jos sä nyt kuolet, mä tapan sut!" :'D Vihdoin pääsin tallentamaan ja hengitin varmaan tunnin ennen kuin jatkoin.
Xigbarin kanssa mulla ei ihan näin pahasti mennyt hermo. Siihen meni vain kaksi päivää, ja sen sain itse pelattua, mistä olin aivan järkyttävän ylpeä.
Ah, aivan, mulla on myös mielenkiintoinen välttelysuhde Sephirothiin. Menin sinne kun en halunnut tapella Xigbaria vastaan. Se löi mua kaksi kertaa ja kuolin. En mennyt takaisin enää.

Näistä huolimatta, tämä on söpö peli. Mustavalkoinen, vanhanaikainen Disney-maailma Timeless River, Christmastownin lahjojenpakkausta, Nalle Puhin kirjan kadonneiden sivujen etsintää... Voi että, se oli muuten ihana paikka, siellä oli tosi helppoja hauskoja tehtäviä, ja Kallossa ne kaikki meni ihan paniikkiin ja juoksivat vain ympyrää x3
Ja ei ole ehkä mitään söpömpää kuin se, kun Sora vihdoin löysi Rikun, sen jälkeen kun Xigbar oli voitettu. Voi ei, se oli niin hyvin tehty ja keksitty, kovasti itkin kyllä silloin. Nopeasti mulle myös selvisi, että Riku on mun sidekickeistä paras. Olin tosi usein riippuvainen siitä että joko Aku tai Hessu pelastaisi mut, ja vähän liian usein ne ei tajunneet velvollisuuttaan ennen kuin kuolin. Riku taas pelasti mut aina kun olin vasta harkitsemassa itseni parantamista ^^

Peli loppui yllättäen. Mä olin vasta 54-levelinen, olin juuri löytänyt Rikun ja en kokenut vielä viettäneeni tarpeeksi aikaa Disney-maailmoissa. Sitten mun eteen pamahti ovi ja teksti jossa luki: "Tämän oven takana alkaa matkasi loppu." Mä olin ihan tosi järkyttynyt, enkä olisi halunnut mennä siitä ovesta. Luulin valehtelematta olevani puolessa välissä.
Kun se peli sitten viimein loppui, sen jälkeen kun olin taistellut pitkän taiston Xemnasia vastaan, ja videon animaatio muuttui huomattavasti paremmaksi (vaikka mulla ei mitään valittamista missään vaiheessa ollutkaan) ja Sora ja kumppanit pääsivät kotiin, mä vaan itkin hirveästi. Koko sen ajan kun lopputekstit pyörivät ja vielä sen jälkeenkin. Itsekseni vaan ihmettelin, miksi hemmetissä mä itken. Ehkä olin vaan kerta kaikkiaan järkyttynyt siitä kun se peli vaan loppui varoituksetta :DD

Mä pelaan tuota samaa tallennusta edelleen, vaikka läpi pääsinkin. Mä kehitän Sorasta 99-levelisen ja korotan Driven 9:ään, eli pyörin vaan kentissä ympyrää ja tapan niitä olentoja :)) Ja toinen peli on siis jumissa siinä Demyxissä, oon kerännyt henkistä vahvuutta tosiaan jo lähemmäs kaksi viikkoa.

Mä en voi sanoa muuta kuin että rakastan tätä peliä. Toivon vaan et joku noista kenelle oon mainostanut tästä tajuaa ostaa mulle ne joululahjaksi tai jotain, tai sitten ostan itse kun vaan saan jostain rahaa, mutta voisin haluta pelata ykkösenkin tosiaan :DD


Loppuun kuva pelistä jossa on tosi onnistunut kansikuva. Pelkän kannen perusteella haluaisin kovasti pelata tätä peliä ^^

Tässä peleistä tällä kertaa, Suomessa kello on 2:10, joten good night everybody!

(Valokuva Jyväskylän Lyseon lukion sivuilta, loput Googlen kuvahausta.)