Luin juuri Louis C.K:n sitaatin, jossa hän totesi, että optimismi on yhtä kuin tyhmyyttä.
"That's what optimistic means, you know. It means stupid. An optimist is someone who goes: 'Hey, maybe something nice will happen!' WHY THE FUCK WOULD ANYTHING NICE EVER HAPPEN? What are you, stupid?"
Siinä tapauksessa mä olen ihan hyvillä mielin lapsellinen, naiivi ja typerä.
 |
| Don't lose your turtle~! |
Optimisti on se henkilö, joka uskoo, että ehkä jotain hyvääkin vielä tapahtuu. Optimisti on se ihminen jolle sanotaan "kasva aikuiseksi". Realisti ja pessimisti taas eivät juurikaan toisistaan eroa tässä maailmassa.
Maailma, jossa elämme, on mennyt siihen pisteeseen että missä tahansa välissä valittaminen, nurina ja todellisuuden välttely päihteillä on huomattavasti hyväksyttävämpää kuin toiveikkuus, unelmien tavoittelu ja hyvistä asioista iloitseminen. Jos joku iloitsee, aina on toinen huomauttamassa ystävällisesti, että "turhaan iloitset, kohta menee taas huonosti, kaikki hyvä viedään sinulta kuitenkin pois". Tai vastaavasti, "kuinka voit iloita, kun muilla menee huonosti?"
Mä olen tässä viime aikoina kuunnellut, kun ihmiset kertovat ajoista elämässään, kun he eivät ole halunneet tuntea mitään. Että jossain vaiheessa asiat on olleet niin syvältä että tunteet on jollain tavalla ollut pakko hukuttaa (kirjaimellisesti), ja jälkeenpäin tunteiden maailmaan takaisin palaaminen onkin ollut hankalaa.
Suomalaisessa TV-sarjassa nimeltä Pasila päähenkilö Kyösti Pöysti valistaa yläkoululaisia päihteistä seuraavilla sanoilla:
"Viina on niille joille maailma on liikaa, ja huumeet niille joille maailma on liian vähän. Että jos tässä hämmästyttävässä maailmassa ei kerta kaikkiaan mikään nappaa, niin tunkekaa tussit sieraimiinne ja hävetkää!"
Olen aina pitänyt tuota erittäin hienona sitaattina, jota itsekin käytän aina esimerkkinä hyvästä huumevalistuksesta. Nyt olen kuitenkin joutunut toteamaan - uusiin ihmisiin tutustuttuani - ettei tuokaan aina pidä paikkaansa, vaan että yhtä lailla kaikkeen taitaa aina olla syynä se, että maailma on liikaa.
Totta kai maailma on liikaa. Se on tärkeä osa ihmisen elämää, että maailma on liikaa. Jos kaikki olisi yhtä auringonpaistetta ja ruusunkukkasia ja ikuista iloa, ei mikään olisi koskaan hyvin emmekä olisi mihinkään tyytyväisiä. Välillä on pakko kaiken mennä niin pieleen kuin mahdollista, että voisi taas iloita pienistä hyvistä asioista, joista elämä on tehty.
Piirretyssä elokuvassa Anastasia, Anastasia mutisee että "miehet on isoja vauvoja". Ja - anteeksi nyt kaikille - mä oon joutunut toteamaan tuon olevan totta. Tuntuu siltä, että miehet "ratkaisevat" asiat turruttamalla itsensä olemaan tuntematta yhtään mitään, koska eivät halua joutua käsittelemään tunteitaan.
Mä en ymmärrä. Jos et sä tunne mitään, miten voit ees tietää olevasi elossa?
"Nimittäin edelleenkin kaikille kansakuntamme pojille ei osata tai haluta antaa kasvatuksen kautta riittäviä valmiuksia omien tunteiden käsittelyyn, oman haavoittuvaisuuden paljastamiseen, eikä toisaalta myöskään tappioiden hyväksymiseen." -Juuso Aromaa
Voinemme syyttää myös tätä.
Mä olen viettänyt pitkän pätkän elämästäni pessimistinä. Realistia musta ei koskaan saa, koska he tuntuvat laskelmoivan kaikkea tosi tarkasti ja miettivät ennen kuin sanovat tai reagoivat tai tuntevat ja mä taas reagoin heti ensimmäiseen tunteeseen joka mun läpi pyyhkäisee. Ja reagoin siihen tunteeseen hyvin vahvasti.
Pessimistinä taas on helpompi elää. Se on jopa yhteiskunnallisesti erittäin hyväksyttävää, koska tällä hetkellä maailmassa kenelläkään ei ole hyvä olla. Simpsoneissakin sanottiin, että ainut mikä erottaa tämän vuosisadan edellisestä on se, että "pörssi on laskussa ja kaikkia pelottaa".
Sanonta kuuluu: "Pessimisti ei pety." Mutta sitten tulin toisenlaisiin aatoksiin elämästä. "Pessimisti pettyy etukäteen." Vaikka katarsis voi olla voimakkaampi, kun on ensin ehtinyt jo pettyä ja jotain hyvää sattuukin, ei ole elämisen arvoista elämää ajatella, että kaikki on joka tapauksessa huonosti eikä mitään hyvää koskaan kuitenkaan tapahdu.
Suomalaisen on ymmärrettävää ajatella kesäkuussa, että koko kesä tulee varmaan olemaan tätä samaa kylmää ja räntää. Se on järjellistä pessimistiä, koska täällä asuvana siihen on tottunut, ja sellaiseen syyllistyy tai turvautuu elämänsä aikana jopa vihoviimeinen optimistikin. Mutta mun mielestä ihmisen on hyvin kieroutunutta ajatella, että kaikki ihmiset haluaisivat oikeasti olla väkivaltaisia kusipäitä. Ei myöskään ole kovin hyvä merkki, jos ihminen suhteen alussa sanoo vain alitajuisesti koko ajan odottavan sitä hetkeä että toinen haluaakin erota. Siinä luo vain itseään toteuttavan ennustuksen, kun toista alkaa ahdistaa toisen jatkuva pessimismi.
Mä vaihdoin - en kovin tietoisesti, mutta loppujen lopuksi kyse oli omasta valinnasta - pessimismistä optimismiin, kun totesin etten jaksa enää etukäteen pettyä kaikesta. Mä en ajattele kaikesta pelkkää hyvää, tietenkään, mutta mä todella aidosti uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu. Ennen niitä pitää vain tapahtua paljon pahaa. Elämä antaa ja ottaa. Ja kun se ottaa, se ottaa molemmin käsin. Silloin on vain itse kerättävä ympärilleen jotain, mistä olla onnellinen.
Kaikilla ihmisillä on tosi vaikeaa elämässään. Monilla mun kavereillakin on mennyt huomattavasti huonommin kuin mulla, mutta ihan yhtä lailla mäkin olen elämässä kärsinyt. Mä oon läpikäynyt masennuksen ja menettänyt melkein kaikki ystäväni kerran. Mutta masennuksesta pääsin irti kokonaan - eikä se ole takaisin tulossa, mä pidän siitä kaikin keinoin huolen - ja sain uusia ystäviä, ja korjasin välit lähes kaikkiin vanhoihinkin. Tällä hetkellä mulla on neljä parasta ystävää ja löydän joka päivä jotain, mistä olla kiitollinen tai onnellinen.
Täällä blogissa merkinnässä 16 mä puhuin siitä kuinka tyydyn mun elämässä. No, mä myös päätin lopettaa tyytymisen ja hain opiskelemaan sitä alaa jota halusin, ja vielä sellaiseen kaupunkiin, joka on hyvin kaukana kaikesta. Mutta mä päätin, että niin kauan kun voin siihen itse vaikuttaa, kukaan tai mikään ei tässä maailmassa estä mua toteuttamasta mun unelmia ja tekemästä sitä mitä haluan.
"As long as you enjoy it, and it doesn't hurt anybody, you should do what ever the fuck you want."
Mä olen täysin kyllästynyt näkemään ympärilläni ihmisiä, jotka eivät ole ikinä iloisia. Ihmisiä, joista tuntuu hyvältä vain kun ovat jonkun aineen vaikutuksen alaisina. Mua häiritsee suunnattomasti ajatus siitä, että tuollainen onnellisuus ei voi olla aitoa ja tuntuu musta väärältä.
Mä olen kuullut vaikka minkälaista kehua siitä, miten erilaiset aineet laajentavat tajuntaa ja voi oppia näkemään maailmaa ihan eri tavalla. Mutta mitä enemmän mä kuuntelen näitä juttuja, sitä varmempi on mun päätös pysyä mahdollisimman kaukana siitä kaikesta, koska mä en halua kadottaa mun luontaista kykyä katsoa maailmaa laajemmin. Mä uskon, että jopa kaikilla ihmisillä on joskus tämä taito ollut, mutta se on kadonnut huonojen kokemusten kautta, tai kun on alkanut keinotekoisesti mieltään avartaa. Jos kaikki tuodaan ihmiselle valmiina eikä itseään tarvitse ollenkaan työllistää, mieli kuihtuu. Siksi luetaan kirjoja eikä vain katsota elokuvia, koska kirjassa kukaan ei täsmällisesti määrää sitä miltä asiat näyttävät. J.R.R. Tolkienin Silmarillionia lukiessani mä rakastin sitä, miten mun mielikuvitus toimi, kun luin kirjan ensimmäistä lukua maailman luomisesta.
Mä pystyn parvekkeella seistessäni ja harmaata lähiötä katsellessani kuvittelemaan näkeväni ilman, näkeväni tuulen värit ja sen miten lehdet muuttavat muotoaan vain tuulessa leijuessaan. Kuvittelemaan.
Mä pystyn mummolan metsäpoluilla yöllä juostessani kuvittelemaan ympärilleni Lothlórienin tai jopa Avatarin kaltaisen sinisen, hohtavan metsän valoineen, kasveineen ja olioineen.
Ja mä haluan pystyä näkemään ja uskomaan, että maailman pienet yksityiskohdat ovat yhtä kauniita kuin elokuvassa Rise of the Guardians (tässä merkintä elokuvasta.)
Mä voin tuijottaa auringonlaskua tuntitolkulla ja vain ajatella sitä, kuinka maailma voikin näyttää niin kauniilta. Auringonpaisteella pysähdyn katsomaan järviä, koska auringonsäteistä kimaltava vedenpinta on säihkyvä ja vangitseva. Talvella pimeällä, kun ajetaan autossa lumisateessa, mä en saa silmiäni irti ikkunasta kun katson lumisadetta vasten pimeää yötaivasta. Syksyllä mä pidän fiiliksestä joka saa mut hymyilemään, kun ajattelen lehtikasaan hyppäämistä. Pitkän talven jälkeen ensimmäinen kevään leskenlehti saa mut ihan sekaisin, samoin kuin kesän ensimmäinen haituvainen voikukka, ja saippuakuplat ja tulitikkuun syttyvä liekki ja sen tuoksu, ja ilmaiset julisteet ja onnistunut maalaus ja ilmapallot ja vesiputoukset ja lumienkelit ja ensilumi ja joulupiparit ja se fakta, että näin unta että koristelin joulupipareita Sarumanin kanssa!
Mä olen usein niin onnellinen, että itken, niin onnellinen etten mahdu itseeni ollenkaan. Mä yritän saada ihmiset näkemään maailmasta saman kuin mä näen. Maailma on niin kaunis paikka. Suomi on kesäisin niin kaunis. Mä haluan, että muutkin on onnellisia, koska mä en pysty elämään negatiivisuuden keskellä. Maailma on täynnä paskaa, mutta se on myös täynnä kaikkea hyvää, se on vain osattava nähdä.
