37# To all those who live in a world of fantasy

Muutama merkintä sitten multa pyydettiin fantasia-aiheinen kirjoitusyritys. Voi olla että näitä tulee useampi, ihan jo siksi että tänä vuonna tämän blogin pystyssä pitäminen on ollut jossain määrin liian hankalaa. Yhtäkään kuukautta ei sentään ole jäänyt väliin. Ja näitä fantasiamerkintöjä tullee useampi myös siksi, että se on laaja aihe ja siitä saa kaiken mahdollisen ilon irti kun vähän venyttää.

Aloittakaamme lemppareista.
Ajattelin ensin että tämähän on helppoa. Mutta sitten tuli sellainen este vastaan etten tiennyt, mitkä kaikki tähän luetaan. Mytologiset fantasiaolennot? Vain fantasiakirjallisuudessa yms. esiintyvät vai kaikki mahdolliset mitä maailmasta löytyy, mukaan luettuna erinnäisten sarjojen omat luomukset ja Supernaturalin kaikkien kymmenen kauden hirviöt?

Päätin mennä jonkinlaista keskitietä ja listata ihan yleisiä lemppareitani muutaman, eikä missään järjestyksessä.
Joten,

Lempifantasiaolentoni


Keijut / Fairies/Pixies

En oikein ole varma, mikä on sanojen fairy ja pixie merkitysero, mutta hällä väliä. Keijut joka tapauksessa.
Ja nimenomaan pienet keijut, sellaiset joita ihmiset eivät näe, johtuen joko niiden koosta, tai piiloutumisesta koska säännöt kieltävät ihmisten kanssa kommunikoinnin, tai yksinkertaisesti muuntautumiskyvystä tai näkymättömyydestä. Enkä tarkoita mitään toivomuksia toteuttavia haltijakummeja vaan pikkuruisia keijuja joiden taikavoimat rajoittuvat luonnonvoimilla leikkimiseen.
Mulle keijut ovat aina olleet metsänhenkiä, joiden tehtävänä on suojella kaikkea mikä kasvaa ja kukkii. Pidän eniten keijuista, jotka eivät näyttäydy tai puhu, niitä voi nähdä vain kun oikein katsoo ja on ihan hiljaa.

Oon lapsesta asti ollut hulluna keijuihin, myös sellaisiin taikatyttö-tyylisiin. Oon lukenut W.i.t.c.h.iä monta monta monta vuotta - what ever että ne ovat virallisesti noitia, keijuja ne mulle on - ja oon katsonut Winx Clubia ja Barbie- ja Helinä Keiju -elokuvia ja piirrellyt keijuja.
Mä pidän siitä, miten monenlaisia keijuja on. Peter Panissa keijut ovat niin pieniä että niihin mahtuu vain yksi tunne kerrallaan. Viimeinen sademetsä -elokuvissa ne ovat niin pieniä että näyttävät vain ötököiltä ihmisille, ja hohtavat sinistä tai vihreää valoa lentäessään. Ja näissä molemmissa keijut ovat pieniä ja nättejä, kuin ihmisiä joilla on siivet. Ja ne voivat olla aina positiivisia ja täynnä rakkautta ja hyvää.
Lumikki ja Metsästäjä -elokuvassa keijut taas ovat ihmisille mykkiä, ja ne ovat kaljuja ja harmaankarvaisia. Rise of the Guardians -elokuvan (lukekaa elokuvasta lisää täältä) keijut, Hammaskeiju ja tämän pikkukeijut taas ovat kuin kolibreja, sinivihreiden höyhenten peitossa.
Ja Supernaturalissa keiju vangittiin mikroon ja se räjähti. Mikro oli sitten täynnä mustaa mönjää. Mä pidän siitä, kun jostain mikä on ilmiselvästi hyvää ja kaunista, tehdään jotain ilkeää, pahansuopaa ja rumaa :DD

Haltijat / Elves

J.R.R.Tolkienin haltijat. Haltijakummit ja taikaa käyttävät haltijat eivät iske muhun sillä tavalla, mutta Tolkienin haltijoita mä rakastan. Siinä missä keijut ovat pieniä ja nättejä ja viestivät kaikkea sitä, mikä on hyvää ja oikein maailmassa, haltijat ovat kuolemattomia, ja ihmisen kokoisia, pidempiäkin usein, ja keveitä. Ne eivät ole nättejä, vaan kauniita, loistavia ja ylväitä, ja niiden silmistä hehkuu suru ja viisaus.
Mä pidän siitä miten ne elävät tuhansia ja tuhansia vuosia. Siitä miten ne ovat nähnet paljon pahaa ja siitä miten ne lähtivät Valinorista. Pitäisi lukea Silmarillion uudestaan... Mä pidän myös Tolkienin tarinoissa tästä, miten suurimmat pahikset ovat alkujaan olleet näitä olennoista kauneimpia. Sama asia kuin keijujen suhteen, hyvästä muotoutunut tai muovattu pahaa. Sekä Melkor/Morgoth että käskettynsä Sauron ovat alunperin valarin ja maiarin sukua. Ja jopa örkit ovat olleet haltijoita, jotka pimeät voimat kaappasivat.
Haltijat ovat viisaita ja syvällisiä ja niin on niiden historiakin.

Ainut huono puoli haltijoissa on sanan "haltija" monimerkityksellinen kääntäminen. Huomatkaa että edes aasi ei hukkunut kun joen yli kulkeva silta on näin vahva~ Tosi usein näen, miten niin monet ja monet englanninkieliset fantasiaolentojen nimet käännetään haltijaksi. Ja olen pettynyt hyvin raskaasti kerran. Sillä katsoin elokuvan, jonka takakansitekstissä sanottiin että "kellarissa asustaa 600 vuotta vanha haltija" jnejne, ja odotin innolla milta se näyttäisi ja muuta, kunnes kellarista hyppääkin fucking menninkäinen. Aika vapaa käännös sanasta "leprechaun", jos saan sanoa...

Merenneidot / Mermaids

Tästä olen puhunut jo aiemminkin, ihan blogin alkupuolella tässä merkinnässä. Mä rakastan merenneitoja, koska rakastan vettä elementtinä tosi paljon ja antaisin aika paljon jos saisin kyvyn hengittää veden alla. Mä myös piirsin aikoinaan tosi paljon merenneitoja. Piirrän niitä edelleen mutta huomattavasti vähemmissä määrin. Mä en oo koskaan ollut hyvä piirtämään jalkoja ihmisille, joten piirsin pyrstöjä. Veronkiertoa parhaimmillaan, etten sanoisi.
Mun rakkauteen merenneitoja kohtaan ovat myös vaikuttaneet taikatyttö-animet. Nimittäin eräs tietty anime, Mermaid Melody, jossa oli laulavia merenneito-taikatyttöjä. Parasta maailmassa. Myös sarjalla H2O on ollut tekemistä asian kanssa. Sen sarjan katsottuani mä kirjoitin useamman tarinan, joiden pohjalla oli tämä idea että tytöt muuttuvat merenneidoiksi koskiessaan vettä.
Merenneitojen kanssa sama kuin keijujen ja haltioiden, pahuuden liittäminen niihin on aina siisti juttu. Mä miellän merenneidot hyvää tarkoittaviksi ja kilteiksi olennoiksi kuin Pienessä Merenneidossa - joka by the way on ollut aina yksi mun Disney-lemppareista juuri merenneitojen tähden - ja että ne auttavat hukkuvia, mutta jopa Peter Panissa ne ovat häijyjä ja yrittävät hukuttaa jos tulet liian lähelle. Piratesissa ne yrittävät hukuttaa seilorit veneissä ja lauloivat kauniisti.

Seireenit / Sirens

Kuin merenneitoja mutta pahempia. Siinä missä mun mielessä merenneidot ovat hyväntahtoisia ja kilttejä, seireenit ovat sen vastakohta. Ne ovat ilkeitä ja pahansuopia.
Virallisesti mytologiassa seireenit ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi lintuja ja niillä on terävät kynnet joilla ne repivät ihmiset kappaleiksi. Nykyaikaisemmissa tulkinnoissa ne lienevät ihmisen kaltaisia, jotka laulullaan tai muilla keinoin lumoavat ihmiset, ja ehkä tappaessaan muuttavat muotoaan hirviömäisiksi olennoiksi. Toiset seireenit saavat sinut näkemään ja kuulemaan mitä haluat nähdä, ja toiset taas omasta takaa omaavat mitä kauneimman ulkomuodon.
Supernaturalin tulkinta seireeneistä on yksi parhaista.

Kraken

Jatketaankos merihirviöiden linjalla? Selvä.
En tiedä mikä näissä merihirviöissä viehättää, ne vain ovat mielenkiintoisia ja usein kertakaikkiaan kamalia. Olisi parasta nähdä joku kauhuelokuva, missä olisi joku muu merihirviö kuin tappajahai. Tähän mennessä lähimmäksi on päästy Piratesissa. Piratesissa on myös mun mielestä kaikista paras tulkinta Krakenista, miltä se näyttää ja miten sen kalmanhengitys löyhkää kuin tuhat mätänevää ruumista.
Davy Jones on myös melko cool tyyppi. Ei vaadita kuin muutama sana ja koko meri on tuhon ja sekasorron vallassa. "Release the Kraken."
Samaan kastiin Krakenin kanssa pääsee Cthulhu. Kunnioitusta Lovecraftille.

elokuvasta Clash on the Titans

Enkelit ja Demonit / Angels and Demons

Saanko kohta kristityn yhteisön vihat niskaani... Melko suuruudenhullut ajatukset mullakin, kun kuvittelen jonkun, joka asioista välittää, lukevan tätä blogia. Mutta ihan näin selkiöksi, mä en nyt ole täällä väittelemässä aiheesta "ovatko enkelit ja demonit vain silkkaa fantasiaa", vaan mä tarkoitan nyt, että pidän siitä, miten ne usein esitetään viihdeteollisuudessa. Tästä aiheesta lisää tulevaisuudessa, mutta siinä sarjassa pidän tosi paljon enkeleistä ja demoneista.
Usein kun lapsille kerrotaan enkeleistä, niiden kerrotaan olevan hyviä olentoja ja suojelijoita, mutta Supernaturalissa enkelit ovat kuin sokeita sotilaita, toimivat vain annetun käskyn mukaan itse ajattelematta. Ja ne ketkä päättävät toimia käskyn vastaisesti, kirjaimellisesti putoavat taivaasta ja se kulemma tuntuu siltä kuin poistaisi munuaisensa voiveitsellä.
Demonit taas ovat mielenkiintoisia ja niillä on oma hierarkiansa ja helvetti on yksinkertaisesti hullun siisti paikka. Eräs Paholaiseksi tai Helvetin herraksi - kuinka sitä nyt kutsua haluaa - noussut demoni muutti helvetin juuri sellaiseksi kuin halusi.
Enkeleistä ja demoneista on kahdenlaisia versioita, joko ne ovat kuolemattomia tai ne pystyy tappamaan. Tykkään molemmista lähes yhtä paljon, ja niitä on hauska verrata.

Medusa

Kreikan mytologian jumaltaruissa esiintyvä hahmo, gorgo. Nainen, jonka hiukset ovat käärmeitä. Lasketaanko tämä fantasiaolennoksi? Nyt se lasketaan.
Mä olen aina pitänyt Medusan tarinasta. Medusa oli kaunis nainen, joka makasi merenjumala Poseidonin kanssa Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene tästä suuttui ja kirosi Medusan, muutti tämän kultaiset hiukset käärmeiksi, ja kaikki keitä Medusa katsoi silmiin muuttuivat kiveksi. Toisinaan on kerrottu, että katse tehosi vain miehiin, ja että Medusan piilopaikkaan eivät naiset voineet astuakaan, koska Medusa ei pystynyt naisia vahingoittamaan.
Mä ajattelen Medusan aina kovin traagisena hahmona. Että siitä tuli hirviö koska ihmiset karkoittivat sen ulkonäkönsä vuoksi tai jotain sellaista. Ja mä huomaan mun mielenkiinnon aina heräävän Medusan nimen tullessa esiin. Kun suomalaisessa tv-sarjassa Nymfit (joista btw myös pidän, mulle ne ovat kuin keijuja ilman siipiä, sellaisia kauniita luonnonhenkiä vain) mä olin tosi innoissani kun tajusin satyyrien hakevan Meduusan vankilastaan. Petyin kuitenkin aika raskaasti siihen miten se oli toteutettu. Mulla olisi ollut paljon parempia ajatuksia xDD Hehehehheh.

elokuvasta Percy Jackson salamavaras

No, tässä nyt muutamia. On tottakai täysin oma lukunsa, että mitkä Supernaturalin hirviöistä ja mitkä Harry Potterin taikaolennoista ovat mun suosikkeja. Joten lupaan teille, että teen omat merkinnät sekä Supernaturalista (josta btw on jo yksi merkintä) että Harry Potterista vielä tämän vuoden puolella, ja toivottavasti mahdollisimman pian.

(Kuvat Googlesta.)

36# Real diary and hardships

Kerron vähän mun elämästä.

Näin nätisti sanottuna mulla ei oo mennyt kauhean hyvin viime aikoina. Viimeisten neljän viikon aikana en oo ollut yhtään oma itseni. Jotain tapahtui, ja vaikka mä käsittelen asiat nykyään paremmin kuin kuusi vuotta sitten, mä en oo oikein pitänyt siitä mitä tää mun elämäni on nyt ollut. Ja vain kaksi mun kaveria (Elli ja Ruusu) tietävät mitä tapahtui, koska... no. Tässä kohtaa mun käsittely vielä mättää. Eikä ole tullut tilaisuuksia kertoa.
Mä muutan Kokkolaan kahden viikon päästä, kamat meni jo sinne. Ja kun muutan sinne, en näe enää juuri koskaan ketään mun kavereista. Jyväskylään jää vain pari mun ystävää, loput asuvat niin kaukana etten todellakaan oleta heidän tulevan käymään, eikä mullakaan ole rahaa jatkuvasti matkustaa. Mulla oli siis suunnitelmana viettää tämä kesä kokonaan kavereiden kanssa.

Mutta sitten maailma tipahti niskaan ja meni suunnitelmat uusiksi. Mä en ole jaksanut tehdä mitään, en nähdä ketään enkä edes keksiä tekosyitä miksen voi tehdä jotakin. Mä olen vain luovuttanut ja viettänyt aikaa kotona ja mummolassa, ihan kuin kesällä 2010, enkä mä pidä siitä että tässä on niin paljon yhtäläisyyksiä noihin aikoihin. Yhtenä päivänä olin niin henkisesti loppu että vietin päivän sohvalla maaten ja katsoin viisi piirrettyä elokuvaa ( ilman taukoja, putkeen, nousin oikeasti ylös vain hakemaan lisää limsaa ja vaihtamaan levyn koneeseen).
Mä en ole Jyväskylässä enää kuin kaksi viikkoa. Mä en ehdi matkustamaan enää ennen muuttoa, enkä mä ole nähnyt paria mun ystävää juurikaan koko kesänä ja se ahdistaa mua. Mä oon jokseenkin vihainen ja surullinen tästä vallitsevasta tilanteesta itselleni ja siitä että oon melkein hukannut yhden kuukauden kesästä, ja toinen hukkaantuu parhaillaan.

Joten. Anteeksi ihmiset jotka tätä ootte katelleet, jos joku nyt on ihmetellyt - tai sitten oon vihdoin oppinut mikä poker face on, tai en vaan oikeesti oo nähnyt ketään viime aikoina. En oo vaan viitsinyt sanoo kenellekään mitään, koska miksi mä nyt muiden fiiliksen pilaisin omilla ongelmillani. Jaaaaa sitten mä totesin että tää vaikuttaa mun elämään sen verran että muutkin huomaavat joten hei, tälle viime kuun käytökselle on syy~!

Mä pakkasin mun tavarat. Mun huone ei silti näytä siltä kuin täältä olisi kukaan muuttanut pois. Mun elektroniikka on vielä täällä, ja vanhemmat sanoivat että voin jättää tavaraa tänne. Sänky meni, nukun mun vanhassa sängyssä nyt ja tää on tosi matala. Mun huoneessa on vain yksi kirja ja kahdeksan elokuvaa jotka ovat vielä lähdössä mukaan. Oon harjotellut kokkausta ja pyykinpesua. Mielipide koko tästä hommasta vaihtelee.
Huonetta siivotessani mä löysin vanhoja W.i.t.c.h.-kirjojani. Niitä lukiessa mä mietin, että musta on hienoa että niin moni ihminen on mulle täysin korvaamaton, en vaihtaisi heitä mihinkään enkä kehenkään.
Ensi viikolla hommana olisi siivota tämä huone. Tänne jäävät tavarat yhteen-kahteen kaappiin kahdeksan sijaan ja sitä rataa. Pitäisi myös korjata yksi taulu, pakata peili ja julisteet ja käydä kaupassa ostamassa uusi tietokone ja muuta sälää.


Mä katsoin elokuvan The Normal Heart, tv-elokuva tältä vuodelta. Se kertoi aidsista homojen näkökulmasta ja Mark Ruffalo näytteli pääosaa, ja pidin siitä ihan mielettömästi. Se elokuva ei millään tasolla ollut mukavaa katsottavaa sen sairauden osalta, mutta oli siellä joitakin tosi onnellisia hetkiä ja se oli hahmojen vuoksi miellyttävää katsottavaa. Mä myös ilahduin huomattavasti nähdessäni Jim Parsonsin, The Big Bang Theoryn Sheldon Cooperin, joka näytteli pientä sivuosaa, myöskin homoa, ja se halasi ihmisiä ja kiroili ja jopa itkikin.
Mä pidän Mark Ruffalosta aina vain enemmän.

Tältä mun päässä nykyään näyttää ja kuulostaa. Ajatukset harhailee ihan ympäri ja kallon seinät tuntuu liian pieniltä, siksi tämä postaus.

(Kuvat Tumblrista Dance in a rainy lightbulb.)

35# Questions of the quiet month

Hyvät kolme seuraajaani, pahoittelen tätä järkyttävää katoa jälleen, kuusi tai seitsemän viikkoa kulunut hiljaisuudessa, ja ennen kuin teen fantasia-postauksen, tai useamman, päätin tehdä tällaisen nopean merkinnän heinäkuun viimeisen päivän kunniaksi, ettei koko kuu jäisi aivan ilman mitään liikehdintää.

Joten, tässä tulee kymmenen kysymystä~!


1. Haluatko tulevaisuudeltasi Suomen keskiarvon: miehen, kaksi lasta ja omakotitalon?

Toisinaan oon ajatellut että kyllä. Yksi tai kaksi lasta ja omakotitalo kuulostaisi kyllä aika hyvältä. Mutta tällä hetkellä kun ajattelen mun tulevaisuutta, se näyttää hyvin erilaiselta kuin Suomen keskiarvo.

2. Mikä on lempiruokasi ja lempijälkiruokasi?

En minä tiedä... Jauhelihakastike. Pyttipannu. Mummon tekemä riisipuuro. (Huomaatteko, mä olen erittäin suomalainen.) Lempijälkiruoka on kyllä mangojuustokakku tai äidin tekemät marjapiirakat.

3. Minkä elokuvan katsomiseen et ikinä kyllästy ja miksi?

Sormusten herrojen. Koska fanatismi on jotain mille elää mielellään. Lisäksi eeppisyys.
Mutta eivät Sormusten herrat ole ainoat leffat joiden katsomiseen en kyllästy. Mä olen nähnyt ensimmäisen Nälkäpelin jo seitsemän tai kahdeksan kertaa. Ensimmäisen Percy Jacksonin ja toisen Star Trekin samaten. Mitä odottaa kun odotat, Inception, Kolme muskettisoturia (jonka olen nähnyt ennätykselliset 15 kertaa seitsemän kuukauden sisään), kaikki piirretyt elokuvat lapsuudestani, Paluu tulevaisuuteen...
Mä katson leffat tosi monta kertaa. Varsinkin sellaiset elokuvat, jotka ovat olleet mielestäni eeppisiä tai muuten vaan hyviä tai loistavia, mutta eivät niin loistavia että pelkäisin niihin kyllästymistä, katson mielelläni uudelleen ja uudelleen. Siksi me ostetaan paljon elokuvia. Siksi mä haluan ostaa niitä niin paljon. Siten mä voin katsoa saman elokuvat vaikka viisitoistakertaa putkeen. Mun mielestä elokuvat ansaitsevat sen, että niiden jokaisesta hienosta sekunnista iloitaan mahdollisimman paljon.

4. Kumpi on tärkeämpi ominaisuus seurustelukumppanille, rehellisyys vai huumorintaju?

Mä en tykkää vastata tähän ilman kokemusta. Mutta sillä vähällä kokemuksella mitä mulla on, sanon kyllä että huumorintaju.

5. Minkälaisen musiikkisoittimen omistat ja oletko tyytyväinen siihen?

On mulla vanha nokkahuilu ala-asteelta. Kyllähän se vielä soi...
Juu vitsivitsi. On mulla kitara. Ja meillä kotona vanha piano. Kumpikaan ei vaan ole vireessä enkä kumpaakaan juurikaan osaa soittaa.

6. Luetko paljon lehtiä? Jos, niin mitä?

En lue. Luen Aku Ankkaa toisiaan ja tällä hetkellä mulla on vuoden puoli-ilmainen Cosmopolitanin tilaus, mutta ei, en oikeastaan lue lehtiä.

7. Millaiset ovat unelmahiuksesi?

Tooooosi pitkät ja tosi tummat ja paksut. Sellanen kun mulla on aikoinaan ollut, ennen vaalennusta joka ei latvoista nyt lähde kulumallakaan. Ja sitten jos olisi vielä sellainen tukka johon pystyisi tekemään kampauksia. Mun hiukset ovat niin liukkaat ja painavat ja jäykät, nutturakin tekee jo tosi kipeää ja sellaisen saa mulle tehtyä vain hirveällä vaivalla.

8. Oletko enemmän sisään- vai ulospäinsuuntautunut?

No mistä sitä tietää? Haluaisin uskoa olevani ekstrovertti.

9. Oletko optimisti vai pessimisti?

Kerran luin, että tärkeää ei ole se, uskooko. Vaan se, että haluaa uskoa. Ja mä haluan olla optimisti. Ja mä yritän kaikkeni ollakseni optimisti, vaikka pelkäänkin monia asioita maailmassa ja saatan masentua jo huonosta säästäkin. Mutta kuten sanoin Louis C.K:n sitaatilla; "optimisti on henkilö, joka uskoo että jotakin hyvääkin voi tapahtua". Ja mä uskon hyvään ihmisissä ja maailmassa. Vaikka täällä on niin käsittämätön määrä paskaa että sen alle hautautuu, on myös ihmisiä ketkä nousevat niistä tunkioista ja auttavat toiset ylös.
Tässä maailmassa on vielä hyvääkin.

10. Mikä on kaunein paikka, jossa olet käynyt?

Ehkä... Eräs vesiputous Virossa. Kävimme siellä luontokerhon retkellä yläasteen lopussa.
Mutta myös eräs pieni lehtimetsän pätkä pienen vihreän sillan päässä lähellä kotiani. Kaverini Vilman mökin laituri auringonlaskussa. Suomi kesällä.


(Kuvat Googlesta.)

34# About this world and my world

Ajattelin palata hetkeksi tämän blogin alkuaikojen meininkiin ja tehdä oikeasti pitkän merkinnän ja puhua vähän vakavammasta aiheesta.

Luin juuri Louis C.K:n sitaatin, jossa hän totesi, että optimismi on yhtä kuin tyhmyyttä.

"That's what optimistic means, you know. It means stupid. An optimist is someone who goes: 'Hey, maybe something nice will happen!' WHY THE FUCK WOULD ANYTHING NICE EVER HAPPEN? What are you, stupid?"

Siinä tapauksessa mä olen ihan hyvillä mielin lapsellinen, naiivi ja typerä.

 

Don't lose your turtle~!

Optimisti on se henkilö, joka uskoo, että ehkä jotain hyvääkin vielä tapahtuu. Optimisti on se ihminen jolle sanotaan "kasva aikuiseksi". Realisti ja pessimisti taas eivät juurikaan toisistaan eroa tässä maailmassa.
Maailma, jossa elämme, on mennyt siihen pisteeseen että missä tahansa välissä valittaminen, nurina ja todellisuuden välttely päihteillä on huomattavasti hyväksyttävämpää kuin toiveikkuus, unelmien tavoittelu ja hyvistä asioista iloitseminen. Jos joku iloitsee, aina on toinen huomauttamassa ystävällisesti, että "turhaan iloitset, kohta menee taas huonosti, kaikki hyvä viedään sinulta kuitenkin pois". Tai vastaavasti, "kuinka voit iloita, kun muilla menee huonosti?"

 

Mä olen tässä viime aikoina kuunnellut, kun ihmiset kertovat ajoista elämässään, kun he eivät ole halunneet tuntea mitään. Että jossain vaiheessa asiat on olleet niin syvältä että tunteet on jollain tavalla ollut pakko hukuttaa (kirjaimellisesti), ja jälkeenpäin tunteiden maailmaan takaisin palaaminen onkin ollut hankalaa.

Suomalaisessa TV-sarjassa nimeltä Pasila päähenkilö Kyösti Pöysti valistaa yläkoululaisia päihteistä seuraavilla sanoilla:
"Viina on niille joille maailma on liikaa, ja huumeet niille joille maailma on liian vähän. Että jos tässä hämmästyttävässä maailmassa ei kerta kaikkiaan mikään nappaa, niin tunkekaa tussit sieraimiinne ja hävetkää!"
Olen aina pitänyt tuota erittäin hienona sitaattina, jota itsekin käytän aina esimerkkinä hyvästä huumevalistuksesta. Nyt olen kuitenkin joutunut toteamaan - uusiin ihmisiin tutustuttuani - ettei tuokaan aina pidä paikkaansa, vaan että yhtä lailla kaikkeen taitaa aina olla syynä se, että maailma on liikaa.

Totta kai maailma on liikaa. Se on tärkeä osa ihmisen elämää, että maailma on liikaa. Jos kaikki olisi yhtä auringonpaistetta ja ruusunkukkasia ja ikuista iloa, ei mikään olisi koskaan hyvin emmekä olisi mihinkään tyytyväisiä. Välillä on pakko kaiken mennä niin pieleen kuin mahdollista, että voisi taas iloita pienistä hyvistä asioista, joista elämä on tehty.
Piirretyssä elokuvassa Anastasia, Anastasia mutisee että "miehet on isoja vauvoja". Ja - anteeksi nyt kaikille - mä oon joutunut toteamaan tuon olevan totta. Tuntuu siltä, että miehet "ratkaisevat" asiat turruttamalla itsensä olemaan tuntematta yhtään mitään, koska eivät halua joutua käsittelemään tunteitaan.
Mä en ymmärrä. Jos et sä tunne mitään, miten voit ees tietää olevasi elossa?

"Nimittäin edelleenkin kaikille kansakuntamme pojille ei osata tai haluta antaa kasvatuksen kautta riittäviä valmiuksia omien tunteiden käsittelyyn, oman haavoittuvaisuuden paljastamiseen, eikä toisaalta myöskään tappioiden hyväksymiseen." -Juuso Aromaa
Voinemme syyttää myös tätä.

Mä olen viettänyt pitkän pätkän elämästäni pessimistinä. Realistia musta ei koskaan saa, koska he tuntuvat laskelmoivan kaikkea tosi tarkasti ja miettivät ennen kuin sanovat tai reagoivat tai tuntevat ja mä taas reagoin heti ensimmäiseen tunteeseen joka mun läpi pyyhkäisee. Ja reagoin siihen tunteeseen hyvin vahvasti.
Pessimistinä taas on helpompi elää. Se on jopa yhteiskunnallisesti erittäin hyväksyttävää, koska tällä hetkellä maailmassa kenelläkään ei ole hyvä olla. Simpsoneissakin sanottiin, että ainut mikä erottaa tämän vuosisadan edellisestä on se, että "pörssi on laskussa ja kaikkia pelottaa".
Sanonta kuuluu: "Pessimisti ei pety." Mutta sitten tulin toisenlaisiin aatoksiin elämästä. "Pessimisti pettyy etukäteen." Vaikka katarsis voi olla voimakkaampi, kun on ensin ehtinyt jo pettyä ja jotain hyvää sattuukin, ei ole elämisen arvoista elämää ajatella, että kaikki on joka tapauksessa huonosti eikä mitään hyvää koskaan kuitenkaan tapahdu.
Suomalaisen on ymmärrettävää ajatella kesäkuussa, että koko kesä tulee varmaan olemaan tätä samaa kylmää ja räntää. Se on järjellistä pessimistiä, koska täällä asuvana siihen on tottunut, ja sellaiseen syyllistyy tai turvautuu elämänsä aikana jopa vihoviimeinen optimistikin. Mutta mun mielestä ihmisen on hyvin kieroutunutta ajatella, että kaikki ihmiset haluaisivat oikeasti olla väkivaltaisia kusipäitä. Ei myöskään ole kovin hyvä merkki, jos ihminen suhteen alussa sanoo vain alitajuisesti koko ajan odottavan sitä hetkeä että toinen haluaakin erota. Siinä luo vain itseään toteuttavan ennustuksen, kun toista alkaa ahdistaa toisen jatkuva pessimismi.

Mä vaihdoin - en kovin tietoisesti, mutta loppujen lopuksi kyse oli omasta valinnasta - pessimismistä optimismiin, kun totesin etten jaksa enää etukäteen pettyä kaikesta. Mä en ajattele kaikesta pelkkää hyvää, tietenkään, mutta mä todella aidosti uskon siihen, että hyviäkin asioita tapahtuu. Ennen niitä pitää vain tapahtua paljon pahaa. Elämä antaa ja ottaa. Ja kun se ottaa, se ottaa molemmin käsin. Silloin on vain itse kerättävä ympärilleen jotain, mistä olla onnellinen.
Kaikilla ihmisillä on tosi vaikeaa elämässään. Monilla mun kavereillakin on mennyt huomattavasti huonommin kuin mulla, mutta ihan yhtä lailla mäkin olen elämässä kärsinyt. Mä oon läpikäynyt masennuksen ja menettänyt melkein kaikki ystäväni kerran. Mutta masennuksesta pääsin irti kokonaan - eikä se ole takaisin tulossa, mä pidän siitä kaikin keinoin huolen - ja sain uusia ystäviä, ja korjasin välit lähes kaikkiin vanhoihinkin. Tällä hetkellä mulla on neljä parasta ystävää ja löydän joka päivä jotain, mistä olla kiitollinen tai onnellinen.
Täällä blogissa merkinnässä 16 mä puhuin siitä kuinka tyydyn mun elämässä. No, mä myös päätin lopettaa tyytymisen ja hain opiskelemaan sitä alaa jota halusin, ja vielä sellaiseen kaupunkiin, joka on hyvin kaukana kaikesta. Mutta mä päätin, että niin kauan kun voin siihen itse vaikuttaa, kukaan tai mikään ei tässä maailmassa estä mua toteuttamasta mun unelmia ja tekemästä sitä mitä haluan.
"As long as you enjoy it, and it doesn't hurt anybody, you should do what ever the fuck you want."

Mä olen täysin kyllästynyt näkemään ympärilläni ihmisiä, jotka eivät ole ikinä iloisia. Ihmisiä, joista tuntuu hyvältä vain kun ovat jonkun aineen vaikutuksen alaisina. Mua häiritsee suunnattomasti ajatus siitä, että tuollainen onnellisuus ei voi olla aitoa ja tuntuu musta väärältä.
Mä olen kuullut vaikka minkälaista kehua siitä, miten erilaiset aineet laajentavat tajuntaa ja voi oppia näkemään maailmaa ihan eri tavalla. Mutta mitä enemmän mä kuuntelen näitä juttuja, sitä varmempi on mun päätös pysyä mahdollisimman kaukana siitä kaikesta, koska mä en halua kadottaa mun luontaista kykyä katsoa maailmaa laajemmin. Mä uskon, että jopa kaikilla ihmisillä on joskus tämä taito ollut, mutta se on kadonnut huonojen kokemusten kautta, tai kun on alkanut keinotekoisesti mieltään avartaa. Jos kaikki tuodaan ihmiselle valmiina eikä itseään tarvitse ollenkaan työllistää, mieli kuihtuu. Siksi luetaan kirjoja eikä vain katsota elokuvia, koska kirjassa kukaan ei täsmällisesti määrää sitä miltä asiat näyttävät. J.R.R. Tolkienin Silmarillionia lukiessani mä rakastin sitä, miten mun mielikuvitus toimi, kun luin kirjan ensimmäistä lukua maailman luomisesta.
Mä pystyn parvekkeella seistessäni ja harmaata lähiötä katsellessani kuvittelemaan näkeväni ilman, näkeväni tuulen värit ja sen miten lehdet muuttavat muotoaan vain tuulessa leijuessaan. Kuvittelemaan.
Mä pystyn mummolan metsäpoluilla yöllä juostessani kuvittelemaan ympärilleni Lothlórienin tai jopa Avatarin kaltaisen sinisen, hohtavan metsän valoineen, kasveineen ja olioineen.
Ja mä haluan pystyä näkemään ja uskomaan, että maailman pienet yksityiskohdat ovat yhtä kauniita kuin elokuvassa Rise of the Guardians (tässä merkintä elokuvasta.)

Mä voin tuijottaa auringonlaskua tuntitolkulla ja vain ajatella sitä, kuinka maailma voikin näyttää niin kauniilta. Auringonpaisteella pysähdyn katsomaan järviä, koska auringonsäteistä kimaltava vedenpinta on säihkyvä ja vangitseva. Talvella pimeällä, kun ajetaan autossa lumisateessa, mä en saa silmiäni irti ikkunasta kun katson lumisadetta vasten pimeää yötaivasta. Syksyllä mä pidän fiiliksestä joka saa mut hymyilemään, kun ajattelen lehtikasaan hyppäämistä. Pitkän talven jälkeen ensimmäinen kevään leskenlehti saa mut ihan sekaisin, samoin kuin kesän ensimmäinen haituvainen voikukka, ja saippuakuplat ja tulitikkuun syttyvä liekki ja sen tuoksu, ja ilmaiset julisteet ja onnistunut maalaus ja ilmapallot ja vesiputoukset ja lumienkelit ja ensilumi ja joulupiparit ja se fakta, että näin unta että koristelin joulupipareita Sarumanin kanssa!
Mä olen usein niin onnellinen, että itken, niin onnellinen etten mahdu itseeni ollenkaan. Mä yritän saada ihmiset näkemään maailmasta saman kuin mä näen. Maailma on niin kaunis paikka. Suomi on kesäisin niin kaunis. Mä haluan, että muutkin on onnellisia, koska mä en pysty elämään negatiivisuuden keskellä. Maailma on täynnä paskaa, mutta se on myös täynnä kaikkea hyvää, se on vain osattava nähdä.

(Kuvat Googlesta, Tumblrista - esim Dance in a rainy lightbulb - ja 9gagistä.)