36# Real diary and hardships

Kerron vähän mun elämästä.

Näin nätisti sanottuna mulla ei oo mennyt kauhean hyvin viime aikoina. Viimeisten neljän viikon aikana en oo ollut yhtään oma itseni. Jotain tapahtui, ja vaikka mä käsittelen asiat nykyään paremmin kuin kuusi vuotta sitten, mä en oo oikein pitänyt siitä mitä tää mun elämäni on nyt ollut. Ja vain kaksi mun kaveria (Elli ja Ruusu) tietävät mitä tapahtui, koska... no. Tässä kohtaa mun käsittely vielä mättää. Eikä ole tullut tilaisuuksia kertoa.
Mä muutan Kokkolaan kahden viikon päästä, kamat meni jo sinne. Ja kun muutan sinne, en näe enää juuri koskaan ketään mun kavereista. Jyväskylään jää vain pari mun ystävää, loput asuvat niin kaukana etten todellakaan oleta heidän tulevan käymään, eikä mullakaan ole rahaa jatkuvasti matkustaa. Mulla oli siis suunnitelmana viettää tämä kesä kokonaan kavereiden kanssa.

Mutta sitten maailma tipahti niskaan ja meni suunnitelmat uusiksi. Mä en ole jaksanut tehdä mitään, en nähdä ketään enkä edes keksiä tekosyitä miksen voi tehdä jotakin. Mä olen vain luovuttanut ja viettänyt aikaa kotona ja mummolassa, ihan kuin kesällä 2010, enkä mä pidä siitä että tässä on niin paljon yhtäläisyyksiä noihin aikoihin. Yhtenä päivänä olin niin henkisesti loppu että vietin päivän sohvalla maaten ja katsoin viisi piirrettyä elokuvaa ( ilman taukoja, putkeen, nousin oikeasti ylös vain hakemaan lisää limsaa ja vaihtamaan levyn koneeseen).
Mä en ole Jyväskylässä enää kuin kaksi viikkoa. Mä en ehdi matkustamaan enää ennen muuttoa, enkä mä ole nähnyt paria mun ystävää juurikaan koko kesänä ja se ahdistaa mua. Mä oon jokseenkin vihainen ja surullinen tästä vallitsevasta tilanteesta itselleni ja siitä että oon melkein hukannut yhden kuukauden kesästä, ja toinen hukkaantuu parhaillaan.

Joten. Anteeksi ihmiset jotka tätä ootte katelleet, jos joku nyt on ihmetellyt - tai sitten oon vihdoin oppinut mikä poker face on, tai en vaan oikeesti oo nähnyt ketään viime aikoina. En oo vaan viitsinyt sanoo kenellekään mitään, koska miksi mä nyt muiden fiiliksen pilaisin omilla ongelmillani. Jaaaaa sitten mä totesin että tää vaikuttaa mun elämään sen verran että muutkin huomaavat joten hei, tälle viime kuun käytökselle on syy~!

Mä pakkasin mun tavarat. Mun huone ei silti näytä siltä kuin täältä olisi kukaan muuttanut pois. Mun elektroniikka on vielä täällä, ja vanhemmat sanoivat että voin jättää tavaraa tänne. Sänky meni, nukun mun vanhassa sängyssä nyt ja tää on tosi matala. Mun huoneessa on vain yksi kirja ja kahdeksan elokuvaa jotka ovat vielä lähdössä mukaan. Oon harjotellut kokkausta ja pyykinpesua. Mielipide koko tästä hommasta vaihtelee.
Huonetta siivotessani mä löysin vanhoja W.i.t.c.h.-kirjojani. Niitä lukiessa mä mietin, että musta on hienoa että niin moni ihminen on mulle täysin korvaamaton, en vaihtaisi heitä mihinkään enkä kehenkään.
Ensi viikolla hommana olisi siivota tämä huone. Tänne jäävät tavarat yhteen-kahteen kaappiin kahdeksan sijaan ja sitä rataa. Pitäisi myös korjata yksi taulu, pakata peili ja julisteet ja käydä kaupassa ostamassa uusi tietokone ja muuta sälää.


Mä katsoin elokuvan The Normal Heart, tv-elokuva tältä vuodelta. Se kertoi aidsista homojen näkökulmasta ja Mark Ruffalo näytteli pääosaa, ja pidin siitä ihan mielettömästi. Se elokuva ei millään tasolla ollut mukavaa katsottavaa sen sairauden osalta, mutta oli siellä joitakin tosi onnellisia hetkiä ja se oli hahmojen vuoksi miellyttävää katsottavaa. Mä myös ilahduin huomattavasti nähdessäni Jim Parsonsin, The Big Bang Theoryn Sheldon Cooperin, joka näytteli pientä sivuosaa, myöskin homoa, ja se halasi ihmisiä ja kiroili ja jopa itkikin.
Mä pidän Mark Ruffalosta aina vain enemmän.

Tältä mun päässä nykyään näyttää ja kuulostaa. Ajatukset harhailee ihan ympäri ja kallon seinät tuntuu liian pieniltä, siksi tämä postaus.

(Kuvat Tumblrista Dance in a rainy lightbulb.)