Mä en uskalla tavoitella mitään mitä haluan. Mulla on oikeasti vaikka mitä unelmia ja on asioita joita haluaisin nähdä ja tehdä. Mutta mä koen, että mulla on tietynlaisia velvollisuuksia, jotka estää mua tekemästä täysin mitä haluan. Enkä nyt puhu mistään vanhempien asettamista rajoista tai rahallisista esteistä, vaan sellaisista velvollisuuksista, jotka oon itselleni asettanut, kun joku on mut pettänyt.
Mä reagoin monella tapaa siihen, jos joku pettää mut, mun odotukset tai mun luottamuksen. Ja yksi niistä tavoista on, että päätän, etten itse ikinä tee samoin kenellekään, ja otan sen kunnia-asiaksi. Siksi mä pitäydyn toteuttamasta haaveitani, siksi koska jos vaan teen mitä tahdon, joudun asettamaan omat velvollisuuteni kakkossijalle mun elämässä. Ja se on mulle hankalaa. Tosi itsekästä sinänsä sanoa, mutta mulle ei tietyissä asioissa tuota vaikeuksia pistää omaa hyvinvointiani toisten edelle, oon oppinut pitämään yllä jonkinlaista tasapainoa, ja se vaatii vuoroin kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Mutta tässä asiassa mä en oo pystynyt joustamaan.
Mä en edes ole lähdössä opiskelemaan sitä mitä haluan! Hain jonnekin, joka oli mulle kakkosvaihtoehto. Koska... no, siihen on monta syytä. Jos lähtisin opiskelemaan sitä mitä oikeasti haluaisin, se luultavasti maksaisi mun porukoille. Joutuisin muuttamaan eri paikkaan kuin mihin olin suunnitellut, mutta tämä suunniteltu paikka taas olisi täydellinen näiden mun velvollisuuksien kannalta.
Joten mä tyydyn. Mä tyydyn siihen mistä tiedän pitäväni vain joka toinen päivä. Mä tyydyn siihen, mitä oikeasti haluaisin opiskella sivuaineena pääaineen sijaan.
...Mä en edes koskaan ole sanonut kenellekään, mitä mä oikeasti haluaisin opiskella.
Mä koen, että mun velvollisuus on myös opiskella jotain, mikä on edes näennäisesti hyödyllistä. Musta tuntuu, ettei se ole oikein, jos lähden opiskelemaan jotain, mikä vaan olisi mulle kaikkein mieluisin vaihtoehto, mutta samalla täysin hyödytöntä tai jotain, mistä on käytännössä mahdotonta luoda minkäänlaista uraa.
Eräässä tv-ohjelmassa nuori nainen kysyi juuri itseltään: "Oonks mä kuitenkin menossa sinne kouluun joidenkin muiden kun itseni takia?" Ja mä tajusin, että mun pitää kysyä tuota samaa itseltäni. Oonko mä hakemassa tuonne kouluun joidenkin muiden kuin itseni takia? Ja vastaus on kyllä.
Puolet mun kavereista lähtevät hyvillä mielin opiskelemaan jotain taidetta tai siihen liittyviä asioita, joten miksi mun aivoissa kaikuu tosi ikävänsävyinen jankutus siitä, etten mä saa tehdä mitä haluan? Miksi?
Suoraan sanottuna, tää on ihan perseestä.
Mutta mä tyydyn. Niin mä aina teen.
~
Sitten jotain ihan muuta! Nimittäin leffa-arvostelut, jotka piti tehdä jo edellisessä merkinnässä :DD
Spoiler alert!
The Cabin in the Woods.
Nuo eivät ole nimet jotka mainitaan kannessa ensimmäisinä, mutta nuo viisi näyttelevät tätä nuorisoporukkaa, joka aloittaa kauhuleffan mahdollisimman klassisella tavalla: viisi nuorta lähtee viettämään hauskaa viikonloppua serkun mökille keskellä metsää.
Mulla oli kaksi syytä katsoa tämä elokuva in the first place. Toinen oli se, että näin näyttelijäkaartissa nimen Chris Hemsworth. Toinen taas oli, että tämän leffan takakannessa lukee että "tavanomaisen alun jälkeen elokuva vetää maton katsojan jalkojen alta rytinällä!" ja mä halusin nähdä että onko näin :D
Olihan se.
Mä en yleensä tiedä mitä ajatella kauhukomedioista. Oon nähnyt muutaman tosi hyvän, mutta yleensä ne ovat huonolla maulla tehtyjä ja täynnä alatyylistä huumoria. Ei, mä haluan nähdä tilannekomiikkaa (elokuva Tucker & Dale vs Evil! Tilannekomiikkaa ja väärinkäsityksiä).
Mutta tästä mä tykkäsin. Mun mielestä tämä on ihan mielettömän hauska! Kovin pelottava se ei ole, mutta silti hyvä.
Ja mitä siis sanon leffan yllätyksellisyydestä?
Mä en koskaan ajattele mitään sen kummemmin kun katson leffaa. En koskaan spekuloi tapahtumia. Kaiken uuden informaation otan vastaan tyylillä "Oho, kukahan tuo on? Nojaa, se selviää kyllä~!" Joten, mä koin tän leffan juuri niin kuin oletan tekijöiden tarkoittaneen.
Siellä mökillä siis tämä nuoriso löytää lattialuukun kellariin, joka on täynnä mitä kummallisimpia tavaroita. He alkavat tutkia niitä ja Dana (Kristen) lukee ääneen vanhaa päiväkirjaa ja latinankielisen tekstin, joka herättää zombit, jotka nousevat haudoistaan tappamaan nuoret.
Samalla nuorisoa kontrolloidaan monin eri tavoin, ja katsojille selviää että he ovat osa jotakin suurempaa, jotakin kansainvälistä.
Mä olen yksi niistä monista, jotka ovat luulleen leffan loppuvan, kun yksi zombeista hakkaa Danaa laiturilla. Musiikki alkaa soida, ja keskuksessa jossa nuoria kontrolloitiin on menossa bileet.
Mutta se ei lopukaan siihen :DD Olin ihan liekeissä sen leffan jälkeen koska paitsi että se oli tosi hyvä ja hauska, se myös yllätti mut täydellisesti. Kaksi nuorista - Dana ja Marty (Fran) selvisi ja he löysivät zombien haudasta hissin joka kulki alas. Alhaalla oli lasisissa kuutioissa täydellinen valikoima painajaisotuksia: zombeja, noitia, kummituksia, käärme, piru, tappajapuu, Hohdon kaksostytöt, ihmissusi, jopa yksisarvinen.
Yksi parhaista kohtauksista on, kun Dana ja Marty piiloutuvat sotilailta ja painavat suurta punaista nappia vapauttaakseen kaikki painajaishirviöt.
Lopussa selviää, että nuoret ovat osa rituaalia, johon koko maailma osallistuu. Rituaalia, jonka tarkoituksena on antaa uhreja muinaisille jumalille.
Ihan loppu ei ehkä ollut niin hyvä kuin mitä toivoin sen olevan, mutta tuo ajatus kalpenee kaiken muun rinnalla.
The Cabin in the Woods on mun lempikauhuelokuva!
Mutta! Sinister olikin positiivinen yllätys, mitkä tosiaan ovat kauhuleffojen kohdalla harvassa, kuten oon sanonut. Asiaan päästiin tosi hitaasti, vaikka vihjeitä sateli alusta asti. Ja aluksi se vaikutti tavalliselta murhaajaleffalta, mutta selvisi, että se oli jotain ihan muuta - jonkinlainen otus oli kaiken takana.
Ainut, mistä oon pettynyt, on se miten vähän tätä itse pahista näytettiin. Mutta oon tosi tyytyväinen siihen, miten säikyin. Vaikka tosiaan, en tiennyt pelkäsinkö tosi pahasti säikähtäväni sitä mitä ruudussa näkyy, vai sitä että tärykalvoni halkeavat kun muut kirkuvat : D Pari kertaa säikähdin siinä tosi pahasti, ja siellä oli tosi creepysti maskeerattuja lapsia.
Elokuvan loppu oli myös hyvä. Vaikka ratkaisu ei miellyttänyt kovin monia, mä tykkäsin hirveästi siitä, että elokuva loppui vain hiljaisuuteen, kamera kuvasi veritahroja seinillä ja koko ajan vain odotti jonkin hyppäävän silmille, mutta... mitään ei tapahtunut. Eli se jännitys ei koskaan mene pois :DD Vähän kuin The Walking Deadissä.
(Kuvat Googlesta ja Tumblrista)
Emmäkää mee opiskelee sitä mitä oikeesti oikeesti haluaisin koska koen että tulisin elää työttömänä ja pätkätöissä sen takia kun en saa oman alan töitä niin meen sit sellaselle alalle missä töitä pitäis riittää. x.x
VastaaPoistaEi sillä että uskoisin mulla olevan skilliä tarpeeksi niihin aloihin mihin oikeesti haluan.
Uskottelemalla itelleni että tuo koulutus mikä nyt kohta alkaa tulee olee eeppistä ja mielenkiinosta on auttanut jossain määrin mutta jänskättää että alanko vihata sitä kuitenkin puolen vuoden päästä.
En edes menny opiskelee sinne minne halusin koska en uskonu että mulla on pokkaa lähteä kotoa kauas ja vituttaa kun kukaan ei edes yritä uskoa siihen että joskus vielä oikeesti lähtisin. "Niin varmaan".
Että feel you brotus.